Tomáš hotkaisi lopun ruokansa ja ryysti yhdellä vedolla haaleat juomat kupin pohjalta. Sitten hän survoi valokuva-albumin takaisin reppuun. Hän joutui taistelemaan puolipitkien kalsareiden kanssa, jotka väkisin yrittivät kiertyä albumin ympärille. Vielä rutistettu lautasliina bagelin käärepaperin kanssa samaan myttyyn ja ulos.
Pavol seisoskeli kotitalonsa pihalla, kun Tomáš tuli paikalle. Hän vain nyökkäsi saatuaan avaimet takaisin ja huitaisi kädellään torjuvasti Tomášin tarjotessa bensarahaa. Oikeastaan sanaakaan ei vaihdettu ennen kuin he menivät sisälle. Sielläkin hiljaisuus jatkui ja Tomáš vaistosi, että vanha ystävä odottaa hienotunteisesti, vaikka arvaa, että jotakin on tapahtunut.
Pavol sytytti tupakan ja kumartui ravistelemaan tuhkia avonaisesta ikkunasta, selin Tomášiin, joka ähelsi albumia taas ulos repusta. Pavol tuli istumaan häntä vastapäätä, ja pikaisen selailun jälkeen Tomáš näytti albumista kuvan vaaleasta miehestä villapaidassa. Sen jälkeen ulos tuli koko tarina, vaivatta, ja Pavol vain kuunteli nyökytellen.
- Ja tämä sama kuva on Miialla mukana sota-arkistossa?
- Niin.
- Eikä suostu kertomaan, miksi?
- En ole kysynytkään. Tuntuu, ettei siitä voi kysyä.
- Mia on kaukaa Suomesta, miten hänellä voi olla teidän sukuunne liittyvä kuva?
- En ymmärrä, mutta siitä lähtien, kun näin sen tytön eksyksissä sota-arkiston käytävillä, aavistin, että meillä on jokin salattu yhteys. Se raukka joutui jopa tunnustamaan minulle, etteivät historiallisen tutkimuksen metodit ole oikein hanskassa. Etsi jotakin kuumeisesti sieltä ja täältä.
- Mistä sitten aavistit, että kuva voisi olla teillä perhealbumissa?
- En minä sitä aavistanutkaan, se vain... putosi käteeni. Mitä minä nyt teen?
- Siinäpä se.
- Ehkä tästä pitää lähteä junalle saman tien.
Samassa Tomášin puhelin soi. Pomo kysyi, joko flunssa on paranemaan päin, ja Tomáš sanoi, ettei enää ole kuumettakaan. Pomo käski pysyä poissa vielä viikonlopun yli, sillä Prahassa riehui erittäin ärhäkkä influenssavirus, eikä hän missään tapauksessa haluaisi saada tartuntaa.
- Taitaa olla niin, että minun juna lähtee vasta huomenna, Tomáš sanoi puhelun päätyttyä.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2956906/265-huomenna/
tiistai 27. joulukuuta 2011
keskiviikko 7. joulukuuta 2011
Manaaja (Miia ja Tomáš osa 23)
Bratislavassa Tomáš söi bageliaan ja selaili samalla mummolasta nappaamaansa vanhaa valokuva-albumia. Hän joutui koko ajan pyyhkimään sormiaan lautasliinaan, ettei tahraisi albumin sivuja. Hän tiesi myös varsin hyvin, ettei tällainen selailu ja syöminen yhtä aikaa ollut yhtään viisasta. Yhtäkkiä hän havahtui ajatukseen, että minnehän ne Marie-tädin kirjeet mahtoivat jäädä, vesivahingon tapahduttua oli kaikki edennyt niin nopeasti, ettei hän muistanut koko kirjeitä.
Tarjoilija vilkuili kummissaan tiskin takaa, kun Tomáš alkoi penkoa ylitäyttä reppuaan. Hikiset vaatteet päätyivät kasaksi viereiselle tuolille, eikä Tomášia yhtään hävettänyt. Pian häneltä pääsi helpotuksen huokaus, hän oli vaistomaisesti laittanut kuin laittanutkin kirjeet reppuun, ne löytyivät aivan repun pohjalta kaiken sinne joskus unohdetun pikkutavaran seasta.
Tuntemattomien ihmisten kuvien tuijottelu oli turhauttavaa. Jo kauan sitten kuolleet tuijottivat takaisin, kun Tomášin väsymyksen sumentama katse pyyhkäisi yli. Yhtä sivua kääntäessään hän tunsi kuitenkin jotakin määrittelemätöntä sisällään, ehkä tämä oli sitä, mistä Miia käytti nimitystä etiäinen. Tomáš ei kuitenkaan rationaalisessa mielessään voinut uskoa siihen, että erakoituneet ihmiset sisimmässään aavistaisivat, että joku on tulossa heitä tapaamaan. Tai ainakaan ei ollut voinut uskoa ennen tätä.
Hän peruutti edelliselle aukeamalle tuntien, kuin koko käsivarsi olisi tulessa. Keho ikään kuin halusi jättää menneisyyden tapahtumat pimentoon, mutta tutkijan rationaalinen mieli vaati totuutta, jos sitä nyt oli saatavissa ja mitä se sitten ikinä olisikaan.
Aukeaman vasemmassa alanurkassa oli pieni kuva, joka häneltä oli jäänyt äsken huomaamatta. Mies, tuttuakin tutumpi, vaaleat hiukset ja kuviollinen villapaita.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2956900/262-manaaja/
Tarjoilija vilkuili kummissaan tiskin takaa, kun Tomáš alkoi penkoa ylitäyttä reppuaan. Hikiset vaatteet päätyivät kasaksi viereiselle tuolille, eikä Tomášia yhtään hävettänyt. Pian häneltä pääsi helpotuksen huokaus, hän oli vaistomaisesti laittanut kuin laittanutkin kirjeet reppuun, ne löytyivät aivan repun pohjalta kaiken sinne joskus unohdetun pikkutavaran seasta.
Tuntemattomien ihmisten kuvien tuijottelu oli turhauttavaa. Jo kauan sitten kuolleet tuijottivat takaisin, kun Tomášin väsymyksen sumentama katse pyyhkäisi yli. Yhtä sivua kääntäessään hän tunsi kuitenkin jotakin määrittelemätöntä sisällään, ehkä tämä oli sitä, mistä Miia käytti nimitystä etiäinen. Tomáš ei kuitenkaan rationaalisessa mielessään voinut uskoa siihen, että erakoituneet ihmiset sisimmässään aavistaisivat, että joku on tulossa heitä tapaamaan. Tai ainakaan ei ollut voinut uskoa ennen tätä.
Hän peruutti edelliselle aukeamalle tuntien, kuin koko käsivarsi olisi tulessa. Keho ikään kuin halusi jättää menneisyyden tapahtumat pimentoon, mutta tutkijan rationaalinen mieli vaati totuutta, jos sitä nyt oli saatavissa ja mitä se sitten ikinä olisikaan.
Aukeaman vasemmassa alanurkassa oli pieni kuva, joka häneltä oli jäänyt äsken huomaamatta. Mies, tuttuakin tutumpi, vaaleat hiukset ja kuviollinen villapaita.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2956900/262-manaaja/
maanantai 5. joulukuuta 2011
Takaa-ajounia
Miten voikin unimaailma joskus hankaloittaa valvemaailmaa. Viime yönä näin kahteen otteeseen painajaisia, molemmissa oli takaa-ajoteema. Ensimmäistä en muista kunnolla, mutta herätessäni nousin hetkeksi kunnolla ylös, että taatusti saan ikävät unikuvat pois mielestä. Kuitenkin nukahdettuani päädyin taas takaa-ajettavaksi. Tässä toisessa unessa minua ajoi takaa tämä norjalainen joukkosurmaaja Breivik. Pääsin pakoon jonkin amerikkalaisen eläkeläispariskunnan asuntoon, olin olevinani ulkomailla, vaikka asunto vaikutti ihan tavalliselta suomalaiselta rivitalokämpältä.
Jostakin ihmeen syystä unessa minun piti lähteä kiertämään asunnon etuovelta takaovelle - ulkokautta, ja Breivik oli kohta taas kannoillani. Jotenkin kuitenkin tiesin, että tulen pelastumaan. Pääsin juuri ja juuri sisälle takaovesta. Unessa vilahteli monia tuttuja ja tuntemattomia kasvoja.
Herättyäni olin aivan lamaannuksissa eikä yhtään tuntunut levänneeltä. Piti herätä aikaisin siivoamaan itsenäisyyspäiväksi, mutta nukuin yhden tunnin ekstraa. Se uni oli onneksi levollista. Tulipa sitten siivottuakin ja tehtyä kaikki muukin mitä tänä päivänä pitäisi. Vielä huomisen ruuat pitäisi hakea ja sitten olen jo valmis (toivottavasti) rentoon itsenäisyyspäivään.
Jostakin ihmeen syystä unessa minun piti lähteä kiertämään asunnon etuovelta takaovelle - ulkokautta, ja Breivik oli kohta taas kannoillani. Jotenkin kuitenkin tiesin, että tulen pelastumaan. Pääsin juuri ja juuri sisälle takaovesta. Unessa vilahteli monia tuttuja ja tuntemattomia kasvoja.
Herättyäni olin aivan lamaannuksissa eikä yhtään tuntunut levänneeltä. Piti herätä aikaisin siivoamaan itsenäisyyspäiväksi, mutta nukuin yhden tunnin ekstraa. Se uni oli onneksi levollista. Tulipa sitten siivottuakin ja tehtyä kaikki muukin mitä tänä päivänä pitäisi. Vielä huomisen ruuat pitäisi hakea ja sitten olen jo valmis (toivottavasti) rentoon itsenäisyyspäivään.
Runo Mirkka Rekola -sitaatista
Puussa jo kasvaa puisia hedelmiä,
tai maassa.
Hän maalasi puuhelmiä urakalla
mansikanpunaisiksi,
kirsikanpunaisiksi.
Loppukesän tullen rastaat nokkivat
mansikat,
kirsikat.
Hänelle jäivät puuhedelmät,
nekin haalistuneet.
http://runoruno.vuodatus.net/blog/3083896/227-haaste/
Sitaatti ja haasteen tehtävänanto löytyvät ylläolevan linkin takaa.
tai maassa.
Hän maalasi puuhelmiä urakalla
mansikanpunaisiksi,
kirsikanpunaisiksi.
Loppukesän tullen rastaat nokkivat
mansikat,
kirsikat.
Hänelle jäivät puuhedelmät,
nekin haalistuneet.
http://runoruno.vuodatus.net/blog/3083896/227-haaste/
Sitaatti ja haasteen tehtävänanto löytyvät ylläolevan linkin takaa.
keskiviikko 30. marraskuuta 2011
Tekniikan ihmeitä (Miia ja Tomáš osa 22)
Kun asunnon ovi kolahti Matejn perässä kiinni, Miia hiipi keittiöön. Hän odotti näkevänsä pelkistetyn ja vähän sotkuisen keittiön, mutta kaikki olikin putipuhdasta ja työtasoilla oli monenlaisia keittiötyökaluja ja laitteita. Tässä keittiössä laitettiin selvästikin ruokaa, ei vain lämmitelty eineksiä.
Miia ei uskaltanut koskea keittiössä mihinkään, joten hän meni takaisin Tomášin huoneeseen. Siellä ei ollut yhtä siistiä kuin keittiössä, joten hän päätteli keittiön olevan Matejn valtakuntaa. Hänen oli pakko kurkistaa toiseen makuuhuoneeseen ja huomasi arvailunsa oikeaksi. Huone oli siisti ja hyllyssä oli pitkä rivi keittokirjoja. Kynnyksen yli hän ei kuitenkaan astunut.
Hän palasi Tomášin huoneeseen ja äkkäsi kirjoituspöydällä paksun nipun valokopioita. Ne olivat levällään, ikään kuin Tomáš olisi hetki sitten niitä selaillut ja heittänyt ensimmäiselle näkemälleen vaakatasolle pinnalle. Miia poimi pinkan, suurin osa papereista oli täynnä konekirjoitettua tekstiä. Dokumenttia tai dokumentteja oli kirjoitettu monenlaisilla kirjoituskoneilla, osasta taisi olla mustekin jo loppu, joten lukeminen oli hankalaa. Kieli vaihteli englannin ja saksan välillä. Hetkittäin Miia pystyi lukemaan, mutta erityisesti himmeällä kirjoitettu saksan kieli oli hankalaa. Kyseessä oli oikeudenkäyntipöytäkirja, sen verran hänkin ymmärsi.
Miia luki ja luki, hän ei antanut vaikeiden sanojen häiritä, kieli kantoi tekstiä ja jollakin mystisellä tasolla hän ymmärsi kaiken, vaikkei aina ymmärtänytkään kaikkea. Hänen pulssinsa löi tiuhaan ja kädet hikosivat. Doktor Rybářin nimi toistui toistumistaan pöytäkirjan sivuilla.
Onnekseen Miia havahtui, kun ovi taas kolahti. Hän asetteli pinkan takaisin pöydälle, kädet vapisivat ja hän toivoi, että ne jäisivät suurin piirtein saman näköiseen kasaan kuin missä olivat olleetkin. Matej oli purkamassa kahta Albertin kassia, täynnä kasviksia, lihaa, leikkeleitä ja juustoja. Oli myös marjoja ja hedelmiä. Pian Miia pääsi seuraamaan Matejn ruuanlaittoa, joka oli tyyliltään hyvin tekniikkapainotteista.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2956896/261-tekniikan-ihmeita/
Miia ei uskaltanut koskea keittiössä mihinkään, joten hän meni takaisin Tomášin huoneeseen. Siellä ei ollut yhtä siistiä kuin keittiössä, joten hän päätteli keittiön olevan Matejn valtakuntaa. Hänen oli pakko kurkistaa toiseen makuuhuoneeseen ja huomasi arvailunsa oikeaksi. Huone oli siisti ja hyllyssä oli pitkä rivi keittokirjoja. Kynnyksen yli hän ei kuitenkaan astunut.
Hän palasi Tomášin huoneeseen ja äkkäsi kirjoituspöydällä paksun nipun valokopioita. Ne olivat levällään, ikään kuin Tomáš olisi hetki sitten niitä selaillut ja heittänyt ensimmäiselle näkemälleen vaakatasolle pinnalle. Miia poimi pinkan, suurin osa papereista oli täynnä konekirjoitettua tekstiä. Dokumenttia tai dokumentteja oli kirjoitettu monenlaisilla kirjoituskoneilla, osasta taisi olla mustekin jo loppu, joten lukeminen oli hankalaa. Kieli vaihteli englannin ja saksan välillä. Hetkittäin Miia pystyi lukemaan, mutta erityisesti himmeällä kirjoitettu saksan kieli oli hankalaa. Kyseessä oli oikeudenkäyntipöytäkirja, sen verran hänkin ymmärsi.
Miia luki ja luki, hän ei antanut vaikeiden sanojen häiritä, kieli kantoi tekstiä ja jollakin mystisellä tasolla hän ymmärsi kaiken, vaikkei aina ymmärtänytkään kaikkea. Hänen pulssinsa löi tiuhaan ja kädet hikosivat. Doktor Rybářin nimi toistui toistumistaan pöytäkirjan sivuilla.
Onnekseen Miia havahtui, kun ovi taas kolahti. Hän asetteli pinkan takaisin pöydälle, kädet vapisivat ja hän toivoi, että ne jäisivät suurin piirtein saman näköiseen kasaan kuin missä olivat olleetkin. Matej oli purkamassa kahta Albertin kassia, täynnä kasviksia, lihaa, leikkeleitä ja juustoja. Oli myös marjoja ja hedelmiä. Pian Miia pääsi seuraamaan Matejn ruuanlaittoa, joka oli tyyliltään hyvin tekniikkapainotteista.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2956896/261-tekniikan-ihmeita/
sunnuntai 27. marraskuuta 2011
Talven merkit
Ei kylmää,
mutta niin märkää,
ettei ulos viitsi mennä.
Ei Juicen adventtisohjoa
kynnettäväksi.
Ei edes nurmikoiden härmää kiiltävää,
niin kuin laulussa
englantilaisesta talvesta.
Vain yö päivän lyhentää.
http://runoruno.vuodatus.net/blog/3071580/226-haaste/
mutta niin märkää,
ettei ulos viitsi mennä.
Ei Juicen adventtisohjoa
kynnettäväksi.
Ei edes nurmikoiden härmää kiiltävää,
niin kuin laulussa
englantilaisesta talvesta.
Vain yö päivän lyhentää.
http://runoruno.vuodatus.net/blog/3071580/226-haaste/
maanantai 21. marraskuuta 2011
Ääni, jonka viimeksi kuulit kodin ulkopuolella
Pieni piipitys ja sirputus,
jota ei aina edes noteeraa,
on alkanut kuulua jasmiinipensaasta.
Pensas on risukkoinen.
Vieläkö sen ehtisi leikata?
Vai säästääkö pitäisi,
kun viime talvi sen runnoi?
Hetken on paha mieli,
kun ei tiaisilla
auringonkukkaakaan.
Mutta sitten näen,
että ne ovat syöneet
ison osan
marjakanervasta.
http://runoruno.vuodatus.net/blog/3067034/225-haaste/
* * *
Laitetaanpa tähän vielä vähän mietteitä kirjoittamisesta yleensä, kun eilen niin hyvin alkuunkin pääsin. Amerikkalainen opettajani viime keväältä on pyytänyt minulta muutamaan kertaan tekstejäni luettavksi. Hän on itse julkaissut ja palkittukin kirjailija, joten kynnys on ollut kova. Olen lukenut hänen novellejaan ja tiedän, etten ole lainkaan samassa sarjassa kirjoittajana hänen kanssaan - enkä tule olemaankaan. Eilen kuitenkin laitoin 16 sivua hänelle tekstiäni, jotakin sellaista, mitä nyt kehtaan juuri ja juuri laittaa. Nyt jo hävettää...
jota ei aina edes noteeraa,
on alkanut kuulua jasmiinipensaasta.
Pensas on risukkoinen.
Vieläkö sen ehtisi leikata?
Vai säästääkö pitäisi,
kun viime talvi sen runnoi?
Hetken on paha mieli,
kun ei tiaisilla
auringonkukkaakaan.
Mutta sitten näen,
että ne ovat syöneet
ison osan
marjakanervasta.
http://runoruno.vuodatus.net/blog/3067034/225-haaste/
* * *
Laitetaanpa tähän vielä vähän mietteitä kirjoittamisesta yleensä, kun eilen niin hyvin alkuunkin pääsin. Amerikkalainen opettajani viime keväältä on pyytänyt minulta muutamaan kertaan tekstejäni luettavksi. Hän on itse julkaissut ja palkittukin kirjailija, joten kynnys on ollut kova. Olen lukenut hänen novellejaan ja tiedän, etten ole lainkaan samassa sarjassa kirjoittajana hänen kanssaan - enkä tule olemaankaan. Eilen kuitenkin laitoin 16 sivua hänelle tekstiäni, jotakin sellaista, mitä nyt kehtaan juuri ja juuri laittaa. Nyt jo hävettää...
sunnuntai 20. marraskuuta 2011
Presidentti Kennedyn autossa
Runotorstain haasteeseen yritän tälläkin viikolla vastata, mutta se on kovin hankalaa. En vain saa päivän ensimmäistä kodin ulkopuolista ääntä bongatuksi. Juuri nyt toivoisin, että se olisi kissan naukaisu, nimittäin postiluukusta tuli lappu, jossa tiedotettiin viime yönä meidän pihapiiristä karanneesta pikkukissasta. Oli pakkasyö, joten toivottavasti kissa on vielä kunnossa ja löytyy.
Luovien tekstien kirjoittaminen on ollut tuskallista viime aikoina. Gradu on sentään mennyt läpi, joten sitä ei nyt tarvitse enää murehtia - tosin lausuntoa siitä vielä odottelen. Jotenkin tuntuu jännältä ajatella, että graduni taltioituu jonnekin kirjaston tietokannan uumeniin sekä laitoksen omaan arkistoon, ja sitten ehkä joskus vuosien päästä joku sitä lueskelee. Mutta joku aina tulee luovan työskentelyn tielle. On seminaariristeilyä, kodin asioiden hoitamista, kulttuurielämyksiä, työtä, ihmisten tapaamista ja mitä kaikkea.
Jokin aika sitten näin unen, jossa istuin avoauton takapenkillä. Samassa hetkessä kun tajusin, että etupenkillä istuivat Jacqueline ja JFK, kuului laukaus, jonka seuraukset me tiedämme. Piilouduin takapenkin jalkatilaan ja makasin siellä jonkin aikaa. Sitten ryömin ulos ja pakenin. Yhtäkkiä olin jossakin vanhassa puutalossa. Äitini oli siellä ja kerroin hänelle, että olin Kennedyjen autossa, hän sanoi tietävänsä, että John Kennedy on ammuttu ja nyt minun pitää piiloutua. Hän piilotti minut vanhanaikaiseen vaatekomeroon. Istuin siellä kenkähyllyn päällä pimeässä. Tähän heräsin.
Luovien tekstien kirjoittaminen on ollut tuskallista viime aikoina. Gradu on sentään mennyt läpi, joten sitä ei nyt tarvitse enää murehtia - tosin lausuntoa siitä vielä odottelen. Jotenkin tuntuu jännältä ajatella, että graduni taltioituu jonnekin kirjaston tietokannan uumeniin sekä laitoksen omaan arkistoon, ja sitten ehkä joskus vuosien päästä joku sitä lueskelee. Mutta joku aina tulee luovan työskentelyn tielle. On seminaariristeilyä, kodin asioiden hoitamista, kulttuurielämyksiä, työtä, ihmisten tapaamista ja mitä kaikkea.
Jokin aika sitten näin unen, jossa istuin avoauton takapenkillä. Samassa hetkessä kun tajusin, että etupenkillä istuivat Jacqueline ja JFK, kuului laukaus, jonka seuraukset me tiedämme. Piilouduin takapenkin jalkatilaan ja makasin siellä jonkin aikaa. Sitten ryömin ulos ja pakenin. Yhtäkkiä olin jossakin vanhassa puutalossa. Äitini oli siellä ja kerroin hänelle, että olin Kennedyjen autossa, hän sanoi tietävänsä, että John Kennedy on ammuttu ja nyt minun pitää piiloutua. Hän piilotti minut vanhanaikaiseen vaatekomeroon. Istuin siellä kenkähyllyn päällä pimeässä. Tähän heräsin.
perjantai 18. marraskuuta 2011
Pusukone (Miia ja Tomáš osa 21)
Miia soitti ovisummeria numero 19 moneen kertaan, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Pian joku rappukäytävän kulkija, tyttö pyykkikassinsa kanssa, päästi Miian sisälle. Hän istahti portaille, vaikkei itsekään oikein ymmärtänyt, miksi aikaansa näin tuhlasi. Hän laittoi takkinsa hupun päähän ja painoi päänsä seinää vasten. Silmät kiinni hänen mielensä alkoi assosioida kummallisia asioita.
Jo lapsesta saakka Miia oli silmät sulkiessaan nähnyt erilaisia kasvoja, hassuja, pelottavia, ystävällisiä ja ilkikurisia. Kun hän liikutteli silmiään luomet kiinni, kasvojen ilmeet muuttuivat, pian myös niiden piirteet. Nyt hämärässä rappukäytävässä kasvot alkoivat myös puhua. Ne toistivat erisävyisin äänin kysymystä:
- Muistatko luokkaretken Brunbergin tehtaalle?
Muistihan Miia, erityisesti pusukoneen, jota koko luokka oli ihmetellyt. Samalla oli ratkennut se arvoitus, miten vaahto saadaan suklaakuoren sisään, konehan sen kaiken teki, eikä kukaan ihminen valanut jokaista pusua erikseen. Sitä Miia sen sijaan ei muistanut, milloin hän viimeksi olisi uhrannut ajatustakaan ala-asteen luokkaretkelle.
Hän huomasi liikuttelevansa sormiaan, kun muisteli pusumaistajaisia tuotantohihnan loppupäässä. Juuri kun hän oli nuolaisemassa huuliaan, ovi numero 19 aukesi. Miian silmät rävähtivät auki. Asunnosta tulvahtanut kirkas valo aiheutti niissä särkyä.
- Sinä olet varmaan Mia, sanoi mies, jolla oli kädessään kulunut nahkalaukku.
- Ja sinä olet?
- Matej. Tomášin kämppäkaveri. Tule sisään.
- En minä, kun ei Tomáš ole kotona kerran.
- Niin, hän lähtee joskus aina reissuilleen. Tule nyt kuitenkin sisään, minä käyn asioilla, kestää korkeintaan tunnin. Syödään sitten vaikka lounasta. Meillä on täällä lehtiä, joita voit lukea ajankuluksi.
Pian Miia istui yksin Tomášin huoneessa. Ovi pamahti kiinni Matejn jäljessä ja Miia jäi jähmettyneenä istumaan Tomášin sängylle.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2956894/260-pusukone/
Jo lapsesta saakka Miia oli silmät sulkiessaan nähnyt erilaisia kasvoja, hassuja, pelottavia, ystävällisiä ja ilkikurisia. Kun hän liikutteli silmiään luomet kiinni, kasvojen ilmeet muuttuivat, pian myös niiden piirteet. Nyt hämärässä rappukäytävässä kasvot alkoivat myös puhua. Ne toistivat erisävyisin äänin kysymystä:
- Muistatko luokkaretken Brunbergin tehtaalle?
Muistihan Miia, erityisesti pusukoneen, jota koko luokka oli ihmetellyt. Samalla oli ratkennut se arvoitus, miten vaahto saadaan suklaakuoren sisään, konehan sen kaiken teki, eikä kukaan ihminen valanut jokaista pusua erikseen. Sitä Miia sen sijaan ei muistanut, milloin hän viimeksi olisi uhrannut ajatustakaan ala-asteen luokkaretkelle.
Hän huomasi liikuttelevansa sormiaan, kun muisteli pusumaistajaisia tuotantohihnan loppupäässä. Juuri kun hän oli nuolaisemassa huuliaan, ovi numero 19 aukesi. Miian silmät rävähtivät auki. Asunnosta tulvahtanut kirkas valo aiheutti niissä särkyä.
- Sinä olet varmaan Mia, sanoi mies, jolla oli kädessään kulunut nahkalaukku.
- Ja sinä olet?
- Matej. Tomášin kämppäkaveri. Tule sisään.
- En minä, kun ei Tomáš ole kotona kerran.
- Niin, hän lähtee joskus aina reissuilleen. Tule nyt kuitenkin sisään, minä käyn asioilla, kestää korkeintaan tunnin. Syödään sitten vaikka lounasta. Meillä on täällä lehtiä, joita voit lukea ajankuluksi.
Pian Miia istui yksin Tomášin huoneessa. Ovi pamahti kiinni Matejn jäljessä ja Miia jäi jähmettyneenä istumaan Tomášin sängylle.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2956894/260-pusukone/
tiistai 15. marraskuuta 2011
Taikaluku (Miia ja Tomáš osa 20)
Seuraavana aamuna Miia päätti lähteä kävelemään. Hän varmisti, että tietokone ja ulkoinen kiintolevy olivat hyvässä tallessa, sitten hän laittoi asunnon oven takalukkoon. Rappukäytävän eläkeläissetä ja hänen Amelie-koiransa köpöttelivät ohi ja katselivat toimenpidettä ihmeissään. Ehkä hekin panivat merkille suomalaisen epänormaalin varovaisuuden.
Miia käveli mutkittelevien katujen kautta ylös kalliolle. Pienkerrostalot muuttuivat omakotitaloiksi, sitten kallion harjalla oli pieni puisto, jossa Miia seisoi hetken ja katseli kehätien liittymää ja sen kiireisiä autoja. Portaat johtivat alas Vltavan rantaan. Niitä oli loputtoman paljon.
Matka jatkui suurta valtakatua pitkin, liikenne jyräsi vieressä, ja se sai Miian pulssin kiihtymään. Pian oli aika kääntyä vasemmalle ja kulkea pienen teollisuusalueen läpi. Teollisuusrakennusten ja karujen liiketilojen takana oli muutama kerrostalo, joita niiden yhteispihan istutukset suojasivat kauniisti. Miia löysi kerrankin oikean talon pyörimättä yhtään eksyksissä. Tomášin ovisummerissa oli Miian onnennumero, 19.
Samaan aikaan Bratislavassa oli ilma viilentynyt epätavallisen kylmäksi. Tomáš hieroi käsiään yhteen ja yritti vielä kerran Pavolin ovikoodia - turhaan. Ystävä ei myöskään vastannut puhelimeen. Jos jotenkin pääsisi edes rappukäytävään, niin odottaminen olisi lämpimämpää, mutta kukaan ei edes kulkenut ulko-ovesta.
Aikansa värjöteltyään Tomáš käveli muutaman kymmenen metrin päähän, pieneen bagelikahvilaan. Hän muisteli, että samalla paikalla oli ennen ollut meluisa kapakka, jossa Pavolin kanssa tuli vietettyä ilta jos toinenkin. Nyt hän tilasi kinkku-pekonibagelin ja ison kupin kaakaota. Ruokaa odotellessaan hän kaiveli valkokuva-albumin repustaan ja alkoi selailla sitä hajamielisesti. Viileästä ilmasta sisälle ja lämpimään pääseminen oli tehnyt hänen olonsa kevyesti uneliaaksi.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2956891/25-taikaluku/
Miia käveli mutkittelevien katujen kautta ylös kalliolle. Pienkerrostalot muuttuivat omakotitaloiksi, sitten kallion harjalla oli pieni puisto, jossa Miia seisoi hetken ja katseli kehätien liittymää ja sen kiireisiä autoja. Portaat johtivat alas Vltavan rantaan. Niitä oli loputtoman paljon.
Matka jatkui suurta valtakatua pitkin, liikenne jyräsi vieressä, ja se sai Miian pulssin kiihtymään. Pian oli aika kääntyä vasemmalle ja kulkea pienen teollisuusalueen läpi. Teollisuusrakennusten ja karujen liiketilojen takana oli muutama kerrostalo, joita niiden yhteispihan istutukset suojasivat kauniisti. Miia löysi kerrankin oikean talon pyörimättä yhtään eksyksissä. Tomášin ovisummerissa oli Miian onnennumero, 19.
Samaan aikaan Bratislavassa oli ilma viilentynyt epätavallisen kylmäksi. Tomáš hieroi käsiään yhteen ja yritti vielä kerran Pavolin ovikoodia - turhaan. Ystävä ei myöskään vastannut puhelimeen. Jos jotenkin pääsisi edes rappukäytävään, niin odottaminen olisi lämpimämpää, mutta kukaan ei edes kulkenut ulko-ovesta.
Aikansa värjöteltyään Tomáš käveli muutaman kymmenen metrin päähän, pieneen bagelikahvilaan. Hän muisteli, että samalla paikalla oli ennen ollut meluisa kapakka, jossa Pavolin kanssa tuli vietettyä ilta jos toinenkin. Nyt hän tilasi kinkku-pekonibagelin ja ison kupin kaakaota. Ruokaa odotellessaan hän kaiveli valkokuva-albumin repustaan ja alkoi selailla sitä hajamielisesti. Viileästä ilmasta sisälle ja lämpimään pääseminen oli tehnyt hänen olonsa kevyesti uneliaaksi.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2956891/25-taikaluku/
sunnuntai 13. marraskuuta 2011
Torstai
Se oli päivä, jolloin piti opettaa
8D:tä.
Sitä 8D:tä.
Koko vuosi,
koska ei ollut mitään jaksojärjestelmiä.
Tunti englantia
- toinen ruotsia.
Jo maanantaina alkoi mahaa särkeä,
kun ajatteli,
että pian on taas torstai.
Pojilla oli tukka silmillä,
tytöillä mustat silmänympärykset,
paitsi sillä yhdellä,
jolla ei meikkiä eikä kavereita.
Hiljaisuus.
Pekka piti keskisormea pystyssä
molemmat kaksi tuntia,
joka viikko,
koko vuoden ajan.
Minusta se oli aika hyvä saavutus.
8D:tä.
Sitä 8D:tä.
Koko vuosi,
koska ei ollut mitään jaksojärjestelmiä.
Tunti englantia
- toinen ruotsia.
Jo maanantaina alkoi mahaa särkeä,
kun ajatteli,
että pian on taas torstai.
Pojilla oli tukka silmillä,
tytöillä mustat silmänympärykset,
paitsi sillä yhdellä,
jolla ei meikkiä eikä kavereita.
Hiljaisuus.
Pekka piti keskisormea pystyssä
molemmat kaksi tuntia,
joka viikko,
koko vuoden ajan.
Minusta se oli aika hyvä saavutus.
keskiviikko 9. marraskuuta 2011
Hätävarjelun liioittelu (Miia ja Tomáš osa 19)
Samaan aikaan Prahassa Miia oli jatkanut kuvakokoelman tutkimista omin päin. Sanakirja apunaan hän tavaili kuvien tekstejä. Hän manaili kuvien sekavaa järjestystä, monessa laatikossa ei ollut selkeää tekstiä kyljessä, josta voisi päätellä, minkä tyyppisiä kuvia ne sisältävät. Kaiken kukkuraksi blondi nainen oli kertonut hänelle, että viereisessä huoneessa laatikoita on vielä lisää.
Hiki, tuskanhiki nousi Miialla pintaan. Sitten yhtäkkiä, selattuaan muutaman sataa himmeää ja epäonnistunutta otosta, joiden aiheista ei edes ottanut selkoa, käteen osui pinkka terävälaatuisia mustavalkoisia kuvia. Ne olivat selvästi oma kokonaisuutensa, jotka näyttivät siltä kuin ne olisi tungettu kaikkien muiden sekalaisten kuvien joukkoon . Monessa kuvassa siintelivät taustalla lumihuippuiset vuoret. Miia kopioi joka ikisen kuvan ja kuvatekstin.
Asunnolla hän kopioi kuvat kameran muistikortilta sekä kannettavalleen että ulkoiselle kiintolevylle. Hän väänsi oven takalukkoon, mitä hän ei koskaan normaalisti tehnyt. Oli kirkas huhtikuun ilta, mutta Miia veti myös verhot ikkunan eteen. Aarre oli löytynyt ja se olisi täällä tallessa.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2956888/258-hatavarjelun-liioittelu/
Hiki, tuskanhiki nousi Miialla pintaan. Sitten yhtäkkiä, selattuaan muutaman sataa himmeää ja epäonnistunutta otosta, joiden aiheista ei edes ottanut selkoa, käteen osui pinkka terävälaatuisia mustavalkoisia kuvia. Ne olivat selvästi oma kokonaisuutensa, jotka näyttivät siltä kuin ne olisi tungettu kaikkien muiden sekalaisten kuvien joukkoon . Monessa kuvassa siintelivät taustalla lumihuippuiset vuoret. Miia kopioi joka ikisen kuvan ja kuvatekstin.
Asunnolla hän kopioi kuvat kameran muistikortilta sekä kannettavalleen että ulkoiselle kiintolevylle. Hän väänsi oven takalukkoon, mitä hän ei koskaan normaalisti tehnyt. Oli kirkas huhtikuun ilta, mutta Miia veti myös verhot ikkunan eteen. Aarre oli löytynyt ja se olisi täällä tallessa.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2956888/258-hatavarjelun-liioittelu/
sunnuntai 6. marraskuuta 2011
Koti
http://runoruno.vuodatus.net/blog/3054957/223-haaste/
Seinät ja lämpö,
katto
ja kattoikkuna olisi kiva.
Nettiyhteys, josta aukeavat
maailmat,
vaikka itse en jaksaisi muuta
kuin rakennella seiniä.
Sänky
tarpeeksi mukava
ja valaisin.
Vieressä pino kirjoja.
Ihmisiä,
joskus vain netin kautta
on ihan jees.
Kunhan useimmiten
luona on joku.
* * *
Viime viikkoina en ole saanut kirjoitettua niin paljon kuin haluaisin. Se ei suinkaan johdu aiheiden puutteesta, vaan aikapulasta ja siitä, että syksyllä nukuttaa. Olen kirjoitellut ajatuksia ranskalaisin viivoin omaan "idealaariini", etteivät vallan katoa. Nolointa on, etten ole jaksanut kirjoittaa edes sähköposteja, joiden ei pitäisi viedä paljonkaan energiaa.
Se harmittaa myös, että olen nähnyt joitakin vahvoja unia, joita en muista enää, koska en muistanut heti kirjoittaa niitä ylös. Viime viikolla näin kuitenkin unta, jossa olin kivisen, mutta kirkasvetisen puron rannassa. Joki oli leveä eikä vastarantaa edes näkynyt. Yhtäkkiä paikalle tuli vanha kiinalaisnainen noin 5-vuotias tyttö selässään. Kysyin häneltä, eikö joki ole liian syvä ylitettäväksi. Hän vastasi, ettei tiedä, pääseekö toiselle puolelle, mutta hän aikoo silti yrittää. Heräsin tunteeseen, jossa ihailin hänen uhkarohkeuttaan.
Seinät ja lämpö,
katto
ja kattoikkuna olisi kiva.
Nettiyhteys, josta aukeavat
maailmat,
vaikka itse en jaksaisi muuta
kuin rakennella seiniä.
Sänky
tarpeeksi mukava
ja valaisin.
Vieressä pino kirjoja.
Ihmisiä,
joskus vain netin kautta
on ihan jees.
Kunhan useimmiten
luona on joku.
* * *
Viime viikkoina en ole saanut kirjoitettua niin paljon kuin haluaisin. Se ei suinkaan johdu aiheiden puutteesta, vaan aikapulasta ja siitä, että syksyllä nukuttaa. Olen kirjoitellut ajatuksia ranskalaisin viivoin omaan "idealaariini", etteivät vallan katoa. Nolointa on, etten ole jaksanut kirjoittaa edes sähköposteja, joiden ei pitäisi viedä paljonkaan energiaa.
Se harmittaa myös, että olen nähnyt joitakin vahvoja unia, joita en muista enää, koska en muistanut heti kirjoittaa niitä ylös. Viime viikolla näin kuitenkin unta, jossa olin kivisen, mutta kirkasvetisen puron rannassa. Joki oli leveä eikä vastarantaa edes näkynyt. Yhtäkkiä paikalle tuli vanha kiinalaisnainen noin 5-vuotias tyttö selässään. Kysyin häneltä, eikö joki ole liian syvä ylitettäväksi. Hän vastasi, ettei tiedä, pääseekö toiselle puolelle, mutta hän aikoo silti yrittää. Heräsin tunteeseen, jossa ihailin hänen uhkarohkeuttaan.
sunnuntai 30. lokakuuta 2011
Sisustaa (Miia ja Tomáš osa 18)
Mattoleikkurin ääni, kun se leikkasi pahviseinää, kuulosti ullakon hiljaisuudessa korviariipivältä meteliltä. Pian Tomáš oli leikannut miehenmentävän aukon, ja kun enonpuolen portaista ei kuulunut vieläkään kolinaa, hän päätteli, että siellä ei oltu kotona.
Pian hän oli kielletyllä puolella ja harhaili kohti portaita toivoen, että sieltä löytyisi valonkatkaisija. Ainoa valonlähde oli äidinpuolelta kajastava valo, himmeä sekin. Yhdestä pienestä ullakkoikkunasta ei sateisena iltana valoa tullut. Katkaisijaa ei löytynyt, mutta sormet osuivat naulaan, jossa roikkui otsalamppu, vielä parempi.
Tomáš ei osannut sanoa, tuliko vesi asuinkerrokseen asti tälläkin puolella, mutta ullakolle sitä ainakin tuli, kolmesta kohdasta. Hän äkkäsi pinon neuvostoliittolaisia sinkkiämpäreitä nurkasta ja asetteli niitä vuotokohtien alle.
Alakerrassa oli yhä hiljaista, joten Tomáš hiipi kaapille, samalle, josta hän oli lapsena hakenut isoisän Raamatut. Hieman vääntynyt avain narskui lukossa, mutta ovi kuitenkin aukesi. Näytti siltä, ettei kukaan ollut käynytkään kaapilla sitten Tomášin oman salaisen vierailun, joten kiinnijäämisen riski olisi käytännössä nolla, jos hän jotakin täältä ottaisi. Ja ottaisihan hän. Summamutikassa hän valitsi ensimmäisenä käteenosuvan paperikasan ja kaksi valokuva-albumia.
Omalle puolelle ja siellä keittiöön päästyään Tomáš näppäili puhelimestaan enon numeron. Tämä suhtautui seinän riipimiseen aivan rauhallisesti ja lupasi soittaa äidille katonkorjauksen merkeissä. Tomáš puolestaan varmisteli ensin, ettei äidin puolella jäisi mitään arvokasta tippuvan veden alle. Sitten hän alkoi tuumia ryöstöretkensä saalista. Pelkässä pienessä repussa olisi mahdotonta viedä kaikkea Prahaan. Osa saaliista oli pakko kätkeä.
Hän alkoi järjestää kamarin pientä kirjahyllyä uuteen uskoon, kuitenkin niin, ettei uusi järjestys pistäisi liikaa silmään. Sellaisten kirjojen taakse, joita kukaan ei koskaan lue, sujahti paperipinkka. Toinen albumi löysi paikkansa muiden ruskeaselkäisten kirjojen naapurina. Tomášin mielestä albumi oli sen näköinen, kuin se olisi aina ollut samassa paikassa. Toisen albumin hän survoi varavaatteidensa sekaan reppuun.
Vielä soitto äidille ja oli aika lähteä kohti Bratislavaa.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2956885/257-sisustaa/
Pian hän oli kielletyllä puolella ja harhaili kohti portaita toivoen, että sieltä löytyisi valonkatkaisija. Ainoa valonlähde oli äidinpuolelta kajastava valo, himmeä sekin. Yhdestä pienestä ullakkoikkunasta ei sateisena iltana valoa tullut. Katkaisijaa ei löytynyt, mutta sormet osuivat naulaan, jossa roikkui otsalamppu, vielä parempi.
Tomáš ei osannut sanoa, tuliko vesi asuinkerrokseen asti tälläkin puolella, mutta ullakolle sitä ainakin tuli, kolmesta kohdasta. Hän äkkäsi pinon neuvostoliittolaisia sinkkiämpäreitä nurkasta ja asetteli niitä vuotokohtien alle.
Alakerrassa oli yhä hiljaista, joten Tomáš hiipi kaapille, samalle, josta hän oli lapsena hakenut isoisän Raamatut. Hieman vääntynyt avain narskui lukossa, mutta ovi kuitenkin aukesi. Näytti siltä, ettei kukaan ollut käynytkään kaapilla sitten Tomášin oman salaisen vierailun, joten kiinnijäämisen riski olisi käytännössä nolla, jos hän jotakin täältä ottaisi. Ja ottaisihan hän. Summamutikassa hän valitsi ensimmäisenä käteenosuvan paperikasan ja kaksi valokuva-albumia.
Omalle puolelle ja siellä keittiöön päästyään Tomáš näppäili puhelimestaan enon numeron. Tämä suhtautui seinän riipimiseen aivan rauhallisesti ja lupasi soittaa äidille katonkorjauksen merkeissä. Tomáš puolestaan varmisteli ensin, ettei äidin puolella jäisi mitään arvokasta tippuvan veden alle. Sitten hän alkoi tuumia ryöstöretkensä saalista. Pelkässä pienessä repussa olisi mahdotonta viedä kaikkea Prahaan. Osa saaliista oli pakko kätkeä.
Hän alkoi järjestää kamarin pientä kirjahyllyä uuteen uskoon, kuitenkin niin, ettei uusi järjestys pistäisi liikaa silmään. Sellaisten kirjojen taakse, joita kukaan ei koskaan lue, sujahti paperipinkka. Toinen albumi löysi paikkansa muiden ruskeaselkäisten kirjojen naapurina. Tomášin mielestä albumi oli sen näköinen, kuin se olisi aina ollut samassa paikassa. Toisen albumin hän survoi varavaatteidensa sekaan reppuun.
Vielä soitto äidille ja oli aika lähteä kohti Bratislavaa.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2956885/257-sisustaa/
perjantai 28. lokakuuta 2011
Kummitustalo
Siinä talossa oli vihreät seinät
ja ikkunanpuitteet tummemmat.
Sinne johti polku,
metsä oli varmasti pienempi oikeasti.
Sylvi-siivooja kertoi,
että omistaja käy siellä joskus nukkumassa,
kun on matkatöissä täällä päin.
Minulle se oli silti kummitustalo,
kunnes
eräänä päivänä
hiivin sen luona taas.
Ja pihalle saapui mies
sinisellä pyörällä.
Aloin kiertää talon
kaukaa.
http://runoruno.vuodatus.net/blog/3048889#6858526
ja ikkunanpuitteet tummemmat.
Sinne johti polku,
metsä oli varmasti pienempi oikeasti.
Sylvi-siivooja kertoi,
että omistaja käy siellä joskus nukkumassa,
kun on matkatöissä täällä päin.
Minulle se oli silti kummitustalo,
kunnes
eräänä päivänä
hiivin sen luona taas.
Ja pihalle saapui mies
sinisellä pyörällä.
Aloin kiertää talon
kaukaa.
http://runoruno.vuodatus.net/blog/3048889#6858526
torstai 13. lokakuuta 2011
Tajunnanvirtaruno
Sydänpipoinen poika halaa mummoaan.
Kaupungissa velloo väsymys,
siksi jotkut päättävät pelata pitkäävetoa.
Tunnelma on outo, kaksi nuorta istuu vastakkain,
ja toinen haluaisi tulla pöydän samalle puolelle toisen kanssa.
Toinen kieltää, että älä tule.
Olen kuin ylimääräinen,
vaikka olenkin maksanut teeni
ja istun ahtaassa kahvilassa.
Kuin ihmiset eivät olisi ihmisiä,
vaan fiktion hahmoja.
Elokuvaa, jokaa ei olisi realismia.
http://runoruno.vuodatus.net/blog/3036568/220-haaste/
Kaupungissa velloo väsymys,
siksi jotkut päättävät pelata pitkäävetoa.
Tunnelma on outo, kaksi nuorta istuu vastakkain,
ja toinen haluaisi tulla pöydän samalle puolelle toisen kanssa.
Toinen kieltää, että älä tule.
Olen kuin ylimääräinen,
vaikka olenkin maksanut teeni
ja istun ahtaassa kahvilassa.
Kuin ihmiset eivät olisi ihmisiä,
vaan fiktion hahmoja.
Elokuvaa, jokaa ei olisi realismia.
http://runoruno.vuodatus.net/blog/3036568/220-haaste/
maanantai 10. lokakuuta 2011
Kriisitauti (Miia ja Tomáš osa 17)
Miia käveli Vanhankaupungin aukion poikki, hän harppoi ihmisiä päin, sillä muuten ei turistilaumoissa pääsisi etenemään. Vaikka juttutuokio Denisan kanssa oli ollut hyvä, Miia oli silti yksinäinen. Hän epäili koko projektiaan. Korvissa kaikui äidin epäilevät sanat, että isoisää voisi löytyä kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen hatarilla johtolangoilla ja epätarkkojen muistitietojen perusteella.
Samalla hän tiesi pettävänsä epäilevän äidin, jos nyt luovuttaisi. Äiti kuitenkin kyynisyytensä takaa toivoi Miian onnistumista. Niin se aina oli ollut. Ei Miiasta voisi koskaan tulla maisteria, mutta kun masennus oli viedä häneltä kyvyn opiskella, oli äiti huolestunut. Miiasta tuli maisteri. Ei Miian pitänyt päästä koskaan kihloihin, mutta kahdesti oli kihlajaisia vietetty kotona, Keski-Suomen korvessa. Nyt oli äidin uusin villitys muistuttaa, ettei Miia naimisiin asti ainakaan pääsisi. Naimisiin menosta oli puhuttu vähemmän, kun Miia oli saanut päähänsä lähteä isoisää etsimään. Hän halusi onnistua molemmissa, vaikka tiesi, ettei ädin kyynisyys siihen loppuisi, vaikka isoisä löytyisi ilmielävänä ja Miia ilmoittaisi menevänsä naimisiin jonkun eurooppalaisen kruununperillisen kanssa.
Slovakialaisessa laaksossa satoi rankasti. Tomáš istui lukemassa sata vuotta sitten eläneen Marenka-tädin lähettikirjeitä Kiinasta toivoen, että keksisi, miksi ne tuntuivat niin merkityksellisiltä. Kirjeet käsittelivät kuitenkin vain hurskaan eurooppalaisen taisteluita pakanamaan olosuhteissa sekä pastori Helmutin ja tohtori Jensin edesottamuksia. Jokin rempseys noista kahdesta miehestä välittyi, vaikka Marenka-täti kuvasikin heitä tiukkaluonteisen sairaanhoitajan silmälasien läpi. Kirjeiden välistä pudonneesta Jakub-pojan kuvasta ei löytynyt mitään viittausta.
Vanha koristeellinen käsiala puuroutui Tomášin silmissä. Keittiön kaapeista ahmittu kuivamuona ja pitkin iltaa hörpitty tee alkoivat rauhoittaa hänen lihaksiaan. Silmät painautuivat illan hämärtymisen tahdissa kiinni.
Tomáš ei tiennyt, kauanko oli nukkunut, kaksi tuntia vaiko vartin, kun lotina herätti hänet. Pari pientä pisaraa putosi hänen naamalleen samalla hetkellä kun hän avasi silmänsä. Katossa oli tumma läiskä, jota hän ei muistanut ennen nähneensä.
Ullakon portaat olivat pimeät, mutta Tomáš osasi juosta ne ylös vaikka silmät kiinni. Talon vanha huopakatto, jonka uusimisesta äiti ja eno olivat taistelleet jo ainakin 15 vuotta, oli väsähtänyt tähän rankkasateeseen. Vettä pirisi sisään useasta kohdasta, ja ennen kuin Tomáš ehti ajatella mitään, hän oli rynnännyt enon rakentamalle väliseinälle. Parilla kopautuksella hän totesi sen olevan pelkkää puukehikkoa ja paksua pahvia. Hirren päällä lojuva isoisän vanha mattoleikkuri oli yhä hyvässä terässä.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2956876/254-kriisitauti/
Samalla hän tiesi pettävänsä epäilevän äidin, jos nyt luovuttaisi. Äiti kuitenkin kyynisyytensä takaa toivoi Miian onnistumista. Niin se aina oli ollut. Ei Miiasta voisi koskaan tulla maisteria, mutta kun masennus oli viedä häneltä kyvyn opiskella, oli äiti huolestunut. Miiasta tuli maisteri. Ei Miian pitänyt päästä koskaan kihloihin, mutta kahdesti oli kihlajaisia vietetty kotona, Keski-Suomen korvessa. Nyt oli äidin uusin villitys muistuttaa, ettei Miia naimisiin asti ainakaan pääsisi. Naimisiin menosta oli puhuttu vähemmän, kun Miia oli saanut päähänsä lähteä isoisää etsimään. Hän halusi onnistua molemmissa, vaikka tiesi, ettei ädin kyynisyys siihen loppuisi, vaikka isoisä löytyisi ilmielävänä ja Miia ilmoittaisi menevänsä naimisiin jonkun eurooppalaisen kruununperillisen kanssa.
Slovakialaisessa laaksossa satoi rankasti. Tomáš istui lukemassa sata vuotta sitten eläneen Marenka-tädin lähettikirjeitä Kiinasta toivoen, että keksisi, miksi ne tuntuivat niin merkityksellisiltä. Kirjeet käsittelivät kuitenkin vain hurskaan eurooppalaisen taisteluita pakanamaan olosuhteissa sekä pastori Helmutin ja tohtori Jensin edesottamuksia. Jokin rempseys noista kahdesta miehestä välittyi, vaikka Marenka-täti kuvasikin heitä tiukkaluonteisen sairaanhoitajan silmälasien läpi. Kirjeiden välistä pudonneesta Jakub-pojan kuvasta ei löytynyt mitään viittausta.
Vanha koristeellinen käsiala puuroutui Tomášin silmissä. Keittiön kaapeista ahmittu kuivamuona ja pitkin iltaa hörpitty tee alkoivat rauhoittaa hänen lihaksiaan. Silmät painautuivat illan hämärtymisen tahdissa kiinni.
Tomáš ei tiennyt, kauanko oli nukkunut, kaksi tuntia vaiko vartin, kun lotina herätti hänet. Pari pientä pisaraa putosi hänen naamalleen samalla hetkellä kun hän avasi silmänsä. Katossa oli tumma läiskä, jota hän ei muistanut ennen nähneensä.
Ullakon portaat olivat pimeät, mutta Tomáš osasi juosta ne ylös vaikka silmät kiinni. Talon vanha huopakatto, jonka uusimisesta äiti ja eno olivat taistelleet jo ainakin 15 vuotta, oli väsähtänyt tähän rankkasateeseen. Vettä pirisi sisään useasta kohdasta, ja ennen kuin Tomáš ehti ajatella mitään, hän oli rynnännyt enon rakentamalle väliseinälle. Parilla kopautuksella hän totesi sen olevan pelkkää puukehikkoa ja paksua pahvia. Hirren päällä lojuva isoisän vanha mattoleikkuri oli yhä hyvässä terässä.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2956876/254-kriisitauti/
sunnuntai 9. lokakuuta 2011
Synti
Lauantai-iltana
lähellä rautatieasemaa
laskeutuu kori
keltaisen puutalon
ikkunasta.
Hahmo kadulla
laittaa sinne
pari kymppiä,
ja kori nousee.
Pian se
lasketaan taas
alas.
Kilisee
Viru Valge.
http://runoruno.vuodatus.net/blog/3030991/21-haaste/
lähellä rautatieasemaa
laskeutuu kori
keltaisen puutalon
ikkunasta.
Hahmo kadulla
laittaa sinne
pari kymppiä,
ja kori nousee.
Pian se
lasketaan taas
alas.
Kilisee
Viru Valge.
http://runoruno.vuodatus.net/blog/3030991/21-haaste/
tiistai 4. lokakuuta 2011
Vaikka aamuun on vielä aikaa
Tässäpä vastaukseni Pertti Niemiselle
Ei syksy häikäise,
vaikka se silmät painaakin kiinni.
Herätyskellon loistavat viisarit
näyttävät vielä liian vähän.
Tuuli riuhtoo peltikattoa
ja minua,
vaikka aamuun on vielä aikaa.
http://runoruno.vuodatus.net/blog/3024994/218-haaste/
Ei syksy häikäise,
vaikka se silmät painaakin kiinni.
Herätyskellon loistavat viisarit
näyttävät vielä liian vähän.
Tuuli riuhtoo peltikattoa
ja minua,
vaikka aamuun on vielä aikaa.
http://runoruno.vuodatus.net/blog/3024994/218-haaste/
torstai 29. syyskuuta 2011
Hapakka (Miia ja Tomáš osa 16)
Denisa irvisti, ja puna Miian kasvoilla vain syveni. Denisa ei kuitenkaan näyttänyt kiinnittävän asiaan mitään huomiota.
- Kamalaa kahvia, hän puuskahti ja lusikoi kulhosta lisää sokeria.
Miia nautiskeli kaakaonsa vähän kitkerästä mausta, sokeria hän oli pirskottanut vain vähän, sillä hänestä kaakaossa saikin tuntua pieni happamuus.
- Niin mitä siitä Rybářista? Denisa jatkoi
- Ei mitään, Miia sanoi haudaten kasvonsa kuppiin ja toivoen, että lämpö punaisi poskia vielä enemmän.
Samaan aikaan slovakialaisessa laaksossa Tomáš penkoi mummolansa keittiön kaappeja. Nälkä oli päässyt yllättämään kirjeenlukijan. Enolta ei tietenkään kannattaisi lähteä ruokaa kerjäämään, ja ohi ajaessaan Tomáš oli huomannut, että kyläkauppias oli lopettanut. Vai olikohan hän lopettanut jo aikoja sitten. Kaapista löytyi vain teetä ja kuivatettuja omenoita. Teevettä keitellessään Tomáš pureskeli omenoita ja mietti, missä lähin ruokakauppa mahtaa nykyään olla. Omenoissa maistui pihapuun omenoiden happamuus. Jakubin kuva oli pöydällä ja Tomáš mietti kuumeisesti, mistä nuo piirteet olivat niin tutut.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2956870/252-hapakka/
- Kamalaa kahvia, hän puuskahti ja lusikoi kulhosta lisää sokeria.
Miia nautiskeli kaakaonsa vähän kitkerästä mausta, sokeria hän oli pirskottanut vain vähän, sillä hänestä kaakaossa saikin tuntua pieni happamuus.
- Niin mitä siitä Rybářista? Denisa jatkoi
- Ei mitään, Miia sanoi haudaten kasvonsa kuppiin ja toivoen, että lämpö punaisi poskia vielä enemmän.
Samaan aikaan slovakialaisessa laaksossa Tomáš penkoi mummolansa keittiön kaappeja. Nälkä oli päässyt yllättämään kirjeenlukijan. Enolta ei tietenkään kannattaisi lähteä ruokaa kerjäämään, ja ohi ajaessaan Tomáš oli huomannut, että kyläkauppias oli lopettanut. Vai olikohan hän lopettanut jo aikoja sitten. Kaapista löytyi vain teetä ja kuivatettuja omenoita. Teevettä keitellessään Tomáš pureskeli omenoita ja mietti, missä lähin ruokakauppa mahtaa nykyään olla. Omenoissa maistui pihapuun omenoiden happamuus. Jakubin kuva oli pöydällä ja Tomáš mietti kuumeisesti, mistä nuo piirteet olivat niin tutut.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2956870/252-hapakka/
sunnuntai 18. syyskuuta 2011
Evakkous (Miia ja Tomáš osa 15)
Tomáš istahti mummin ja ukin kamarin nojatuoliin, aivan kirjahyllyn viereen. Hän laittoi Raamatun kirjoituspöydälle, mutta tarttui kirjepinkkaan. Hän yritti muistella, mitä äiti oli joskus puhunut Kiinaan lähteneestä Marenka-tädistä, tai äidin isotädistä. Jos äidin kertomukset muistiuvat mieleen oikein, kyseessä oli vanhapiikatäti, joka oli päättänyt lähteä tekemään osansa maailman pelastamiseksi, sairaanhoitaja koulutukseltaan.
Tiibetissä Marenka-täti ja hänen kollegansa olivat törmänneet erittäin omanarvontuntoiseen kansaan, joka oli suuresta armosta antanut heidän asua teltassa kylän laidalla, vaikka lunta tuli talvisin saman verran kuin Karpaateilla. Kaksi vuotta he olivat tehneet kaikista aliarvostetuinta hommaa, pyykkäämistä, kunnes joku oli tullut kysymään, onko eurooppalaisnaisilla jotakin asiaakin. Siitä oli alkanut pienen raamattupiirin pito. Sen enempää ei äiti tiennyt isotätinsä vaiheista. Jostakin syystä Tomáš oli aina olettanut, että Marenka piti loppuelämänsä kituliasta raamattupiiriään himalajalaisessa kylässä.
Kuitenkin nämä kiertokirjeet antoivat aivan toisen kuvan edesmenneestä sukulaisesta. Hän kuvailee värikkäästi niin tiibetiläisten juhlia ja muita tapoja kuin työssään tapaamiansa ihmisiä. Tietyt nimet vilahtelevat melkein joka kirjeessä, esimerkiksi paikallinen mies nimeltä Norbu tuntuu seuraavan Marenkaa joka paikkaan tulkkina. Kirjepinkan puolivälissä paljastuu, että Norbu on jopa käynyt Bratislavassa Marenkan kanssa ja saanut mukaansa ompeluseurojen virkkaamia myssyjä. Marenkan hyviksi eurooppalaisiksi työtovereiksi osoittautuvat saksalainen pastoripariskunta Helmut ja Reinhild sekä norjalainen lääkäri Jens.
Tomáš ehti silmäillä kirjeet melkein loppuun ennen kuin ovelle koputetaan.
- Vai sinä, en tuota autoa tunnistanut, eno sanoo.
- Laina-auto.
- Mitäs sinä tuota niin täältä... täällä...
- Evakossa. Sähköremontti.
- Jaa jaa, no ei kai siinä sitten mitään. Mistäs nuo paperit muuten ovat?
Vasta nyt Tomáš huomasi, ettei hän muistanutkaan kätkeä Marenka-tädin kirjeitä rynnätessään ovelle.
- Mummin talouskouluaikaisia papereita, löytyivät tuolta kirjahyllystä, kun etsin iltalukemista.
-Jaa, vastaa eno heilauttaen kättään väheksyvästi.
- En minä aio teitä häiritä viikkoa enempää.
Eno mutisi jotakin iltateestä ja Tomášin oikeudesta oleskella äitinsä puoleisessa osassa taloa. Hän sattui vilkaisemaan eteisen lattialle ennen poistumistaan. Lattialla oli valokuva.
- Kenenkäs kuva tämä on?
- Taisi pudota täältä mummin papereista. Anna se tänne.
- Jakub 1915. Onko tämä äidin käsialaa?
- On, mummin nuoruuden käsialaa.
- Sinähän nämä paremmin tiedät, historioitsija ja kaikkea. Mutta joo, on siinä samaa koristeellisuutta kuin äidin käsialassa, oikeassa olet, poika.
Ovi pamahti kiinni ja Tomáš jäi tutkimaan valokuvaa eteisen hämärässä. Se esitti noin vuoden ikäistä poikaa. Tomáš poimi pinkasta vuosien 1914-1916 kirjeet saadakseen selville, kuka Jakub oli ja minkä kirjeen välissä hänen kuvansa on luultavimmin ollut. Ratkaisun etsiminen oli kuitenkin tuloksetonta, kuvasta tai Jakubista ei mainuttu kirjeissä sanallakaan.
Samaan aikaan Prahassa Miia istui yhdessä Vanhankaupungin kahviloista Denisan kanssa. Denisa oli historioitsija, johon hän oli tutustunut arkistoreissuillaan.
- Yksi kysymys, onko Rybář täällä yleinen nimi?
- Ei ihan harvinainenkaan, miksi kysyt?
- Se vain liittyy tähän mitä etsin, ei siitä sen enempää.
- Mia, aina niin salaperäinen.Minä kun luulin, että te suomalaiset juoksette historian perässä vain siellä menetetyssä Karjalassa. Ensimmäistä kertaa kuulen, että joku ryntää Suomesta Euroopan ääriin ja juoksee haamujen perässä. Muuten, nyt kun mietin, niin yhden opiskelukaverini sukunimi oli Rybář.
Miia toivoi, ettei Denisa huomannut punaa hänen poskillaan.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2956869/251-evakkous/
Tiibetissä Marenka-täti ja hänen kollegansa olivat törmänneet erittäin omanarvontuntoiseen kansaan, joka oli suuresta armosta antanut heidän asua teltassa kylän laidalla, vaikka lunta tuli talvisin saman verran kuin Karpaateilla. Kaksi vuotta he olivat tehneet kaikista aliarvostetuinta hommaa, pyykkäämistä, kunnes joku oli tullut kysymään, onko eurooppalaisnaisilla jotakin asiaakin. Siitä oli alkanut pienen raamattupiirin pito. Sen enempää ei äiti tiennyt isotätinsä vaiheista. Jostakin syystä Tomáš oli aina olettanut, että Marenka piti loppuelämänsä kituliasta raamattupiiriään himalajalaisessa kylässä.
Kuitenkin nämä kiertokirjeet antoivat aivan toisen kuvan edesmenneestä sukulaisesta. Hän kuvailee värikkäästi niin tiibetiläisten juhlia ja muita tapoja kuin työssään tapaamiansa ihmisiä. Tietyt nimet vilahtelevat melkein joka kirjeessä, esimerkiksi paikallinen mies nimeltä Norbu tuntuu seuraavan Marenkaa joka paikkaan tulkkina. Kirjepinkan puolivälissä paljastuu, että Norbu on jopa käynyt Bratislavassa Marenkan kanssa ja saanut mukaansa ompeluseurojen virkkaamia myssyjä. Marenkan hyviksi eurooppalaisiksi työtovereiksi osoittautuvat saksalainen pastoripariskunta Helmut ja Reinhild sekä norjalainen lääkäri Jens.
Tomáš ehti silmäillä kirjeet melkein loppuun ennen kuin ovelle koputetaan.
- Vai sinä, en tuota autoa tunnistanut, eno sanoo.
- Laina-auto.
- Mitäs sinä tuota niin täältä... täällä...
- Evakossa. Sähköremontti.
- Jaa jaa, no ei kai siinä sitten mitään. Mistäs nuo paperit muuten ovat?
Vasta nyt Tomáš huomasi, ettei hän muistanutkaan kätkeä Marenka-tädin kirjeitä rynnätessään ovelle.
- Mummin talouskouluaikaisia papereita, löytyivät tuolta kirjahyllystä, kun etsin iltalukemista.
-Jaa, vastaa eno heilauttaen kättään väheksyvästi.
- En minä aio teitä häiritä viikkoa enempää.
Eno mutisi jotakin iltateestä ja Tomášin oikeudesta oleskella äitinsä puoleisessa osassa taloa. Hän sattui vilkaisemaan eteisen lattialle ennen poistumistaan. Lattialla oli valokuva.
- Kenenkäs kuva tämä on?
- Taisi pudota täältä mummin papereista. Anna se tänne.
- Jakub 1915. Onko tämä äidin käsialaa?
- On, mummin nuoruuden käsialaa.
- Sinähän nämä paremmin tiedät, historioitsija ja kaikkea. Mutta joo, on siinä samaa koristeellisuutta kuin äidin käsialassa, oikeassa olet, poika.
Ovi pamahti kiinni ja Tomáš jäi tutkimaan valokuvaa eteisen hämärässä. Se esitti noin vuoden ikäistä poikaa. Tomáš poimi pinkasta vuosien 1914-1916 kirjeet saadakseen selville, kuka Jakub oli ja minkä kirjeen välissä hänen kuvansa on luultavimmin ollut. Ratkaisun etsiminen oli kuitenkin tuloksetonta, kuvasta tai Jakubista ei mainuttu kirjeissä sanallakaan.
Samaan aikaan Prahassa Miia istui yhdessä Vanhankaupungin kahviloista Denisan kanssa. Denisa oli historioitsija, johon hän oli tutustunut arkistoreissuillaan.
- Yksi kysymys, onko Rybář täällä yleinen nimi?
- Ei ihan harvinainenkaan, miksi kysyt?
- Se vain liittyy tähän mitä etsin, ei siitä sen enempää.
- Mia, aina niin salaperäinen.Minä kun luulin, että te suomalaiset juoksette historian perässä vain siellä menetetyssä Karjalassa. Ensimmäistä kertaa kuulen, että joku ryntää Suomesta Euroopan ääriin ja juoksee haamujen perässä. Muuten, nyt kun mietin, niin yhden opiskelukaverini sukunimi oli Rybář.
Miia toivoi, ettei Denisa huomannut punaa hänen poskillaan.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2956869/251-evakkous/
perjantai 16. syyskuuta 2011
Sataa
Myrskyä päin
pitäis kai svengailla näin.
Ja laulaa
sateessa.
Mut mä pusken vain päin
suuta mutristan näin.
Veisaan
korkeintaan
virsiä.
http://runoruno.vuodatus.net/blog/3012748/216-haaste/
* * *
Viime viikkoina olen nykerrellyt sellaista käsikirjoitusta, jota aloitin Prahassa ja jolle olen sieltä saanut "hovikriitikkoja", kirjoitan sitä siis englanniksi. Kyseessä on jonkinlainen fantasiaromaanin yritelmä, josta en itsekään oikein tiedä, mihin se vie.
Joka tapauksessa, huomasin äskettäin, että Kreetta Onkelin kirja nimeltä Beige on tunnelmaltaan hyvin samanlainen kuin tuo työn alla oleva tarinani. Huomaan saavani Onkelilta inspiraatiota erilaisten tunnelmakohtausten luomiseen, josta aion hänelle krediitit antaa, jos teksti joskus näkee päivänvalon.
Mielenkiintoista, miten aivan erilainen kirja saattaa toimia tällä lailla inspiraation lähteenä, tai miten aivan erilaisesta tekstistä voi löytää samanlaisuutta omansa kanssa.
pitäis kai svengailla näin.
Ja laulaa
sateessa.
Mut mä pusken vain päin
suuta mutristan näin.
Veisaan
korkeintaan
virsiä.
http://runoruno.vuodatus.net/blog/3012748/216-haaste/
* * *
Viime viikkoina olen nykerrellyt sellaista käsikirjoitusta, jota aloitin Prahassa ja jolle olen sieltä saanut "hovikriitikkoja", kirjoitan sitä siis englanniksi. Kyseessä on jonkinlainen fantasiaromaanin yritelmä, josta en itsekään oikein tiedä, mihin se vie.
Joka tapauksessa, huomasin äskettäin, että Kreetta Onkelin kirja nimeltä Beige on tunnelmaltaan hyvin samanlainen kuin tuo työn alla oleva tarinani. Huomaan saavani Onkelilta inspiraatiota erilaisten tunnelmakohtausten luomiseen, josta aion hänelle krediitit antaa, jos teksti joskus näkee päivänvalon.
Mielenkiintoista, miten aivan erilainen kirja saattaa toimia tällä lailla inspiraation lähteenä, tai miten aivan erilaisesta tekstistä voi löytää samanlaisuutta omansa kanssa.
maanantai 12. syyskuuta 2011
Kiertokirje (Miia ja Tomáš osa 14)
Miia ei ollut koskaan aikaisemmin jättänyt tulematta sota-arkistolle, ja hänen sovitusta tapaamisesta lipeäminen järkytti Tomášia enemmän kuin hän olisi itsestään uskonut. Naiset eivät häntä ennenkään saaneet hetkahtamaan omine oikkuineen. Jokin ääni miehen sisällä kuitenkin kertoi, ettei Miialla nyt ollut kyseessä oikuttelusta, vaan jostakin ihan muusta.
Ei Tomášilla oikeasti mitään talvilomapäiviä ollut jäljellä, mutta hän päätti silti lähteä kaupungin ulkopuolelle, jos mahdollista, koko loppuviikoksi. Tai ainakin useammaksi päiväksi. Ei hän välittänyt siitä, miten selittäisi poissaolonsa pomolle, kun iltapäivisin hänen pitäisi pitää sotamuseon kirjastoa pystyssä. Ehkä flunssa on hyvä syy? Alkava heinänuha kenties menisi astmasta? Kai ne kirjat siellä ilman häntäkin pölyttyisivät.
Tomášia ei yhtään huvittanut ajaa, hän heräsi aamuyöstä ehtiäkseen ensimmäiseen Bratislavan-junaan. Herääminen ei haitannut, sillä junassa oli aikaa torkkua melkein viisi tuntia. Vain Brnossa hän havahtui pieneksi hetkeksi, kun vaunuun nousi suurehko joukko teekkareita. Hekään eivät olleet äänekästä lajia, joten matka jatkui unisena loppuun saakka.
Perillä Bratislavassa Tomáš osti kertalipun ratikkaan, kioskimummo näytti samanlaiselta kuin kaikki nämä vuodet, jotka Tomáš oli Prahaan matkannut. Hänen puinen pömpelinsä sen sijaan näytti yhä ränsistyneemmältä. Ratikka oli täynnä, mutta se ei Tomášia haitannut, hänellä oli pelkkä reppu selässä ja siellä minimivarustus.
Taas kerran hän kadehti Pavolia jo tämän asunnolle kävellessään. Koskaan ei hänellä olisi varaa asua Prahan vanhassa keskustassa, eikä varmasti Bratislavankaan, mutta Pavolilla oli perintökämppä talossa, joka oli kuin linnanmuuri. Jo kaukaa Tomáš näki, että Pavol nojaili ikkunastaan tupakoiden, ja kun hän tuli lähemmäksi, ystävä katosi ikkunasta. Pian ulko-ovi aukesi.
- Autoa jos saisi lainaan?
Pavol kaivoi avaimet taskustaan ja tumppasi toisella kädellä tupakan.
- Viimeistään sunnuntaina toisin takaisin.
Pavol heilautti kättään ja hetken he molemmat seisoivat hiljaa. Sitten Tomáš lähti kävelemään kohti parkkipaikkaa, joka oli melko kaukana, sillä vanhassa keskustassa ei yleensä ollut asukaspysäköintiä.
Hän ajoi tauoitta. Slovakian köyhin laakso tuntui taas vähän köyhemmältä kuin ennen. Sen keskellä oli kilometritolkulla autotehtaan aluetta, joka tietenkin oli saanut luvat rakentaa kauneimmille jokinäkymille.
Perille tultuaan hän huomasi helpotuksekseen, ettei eno ollut kotona. Slovakian-mummola oli jaettu kahteen osaan, enon ja äidin puoleen. Äidin puolta asuivat isovanhemmat kuolemaansa saakka ja enon puolta tietysti eno perheineen. Talon suuri ullakkokin oli jaettu kahtia ja enon puolelle olivat jääneet suvun paperit, jotka sinne oli kätketty vuonna 1968. Äidin muistikuvan mukaan ullakolla oli oma piilo myös isän suvun papereille. Ukkikaan ei ollut niitä saanut käydä tutkimassa, saati sitten Tomášin äiti tai Tomáš itse. Ei auttanut perustella edes sillä, että opiskeli historiaa, Eno oli taipumaton.
Kerran kuitenkin Tomáš oli hiipinyt ukkinsa pyynnöstä salaa enon puolen ullakolle. Tai saattoi olla, että hän oli ollut vielä niin pieni, että oli päässyt sinne muka leikkimään. Ukki oli pyytänyt hakemaan kätköstä vanhan perheraamatun, jota hän halusi pitää käsissään vielä edes kerran elämässään. Tomáš muisti, että Raamatun välissä oli ollut joitankin papereita, ehkä niissä olisi jotakin kiinnostavaa. Häntä harmitti ikuisesti, ettei hän ollut samalla napannut mukaansa edes yhtä paperipinkkaa Raamatun vierestä. Eno ei nimittäin koskaan huomannut Raamatun katoamista, tuskin olisi osannut kaivata papereitakaan.
Äidin puolen avain oli tutussa piilossa, vanhan kanalan kivijalan kolossa. Puutarhan villiintyminen näkyi jo näin keväällä, mutta rehottaessaankin maapläntti tuotti vielä niin paljon satoa, ettei äiti ollut jaksanut siistiä paikkoja. Äidin puolella tuoksui mummola aina vaan. Tomáš kuvitteli ukin köpsyttelevän kamarista ja mummin leikkaamassa marjapensaita, hän saattoi jopa kuulla heidän liikkeensä ja aistia heidän läsnäolonsa.
Perheraaamattu oli kamarin kirjahyllyssä, luultavasti Ukki oli sen siihen viimeksi laittanut. Vapisevin sormin Tomáš avasi sen. Samalla aukeamalla, jolla oli kuvattuna israelilaisten kultainen vasikka, löytyi hänen muistamansa paperipinkka.Kirjeitä.
Lähempi tarkastelu kuitenkin osoitti, etteivät ne olleet varsinaisia suvun kirjeitä, vaan jonkun lähetyssaarnaajana toimineen kaukaisen tädin kiertokirjeitä 1900-luvun alun Kiinasta.
Ei Tomášilla oikeasti mitään talvilomapäiviä ollut jäljellä, mutta hän päätti silti lähteä kaupungin ulkopuolelle, jos mahdollista, koko loppuviikoksi. Tai ainakin useammaksi päiväksi. Ei hän välittänyt siitä, miten selittäisi poissaolonsa pomolle, kun iltapäivisin hänen pitäisi pitää sotamuseon kirjastoa pystyssä. Ehkä flunssa on hyvä syy? Alkava heinänuha kenties menisi astmasta? Kai ne kirjat siellä ilman häntäkin pölyttyisivät.
Tomášia ei yhtään huvittanut ajaa, hän heräsi aamuyöstä ehtiäkseen ensimmäiseen Bratislavan-junaan. Herääminen ei haitannut, sillä junassa oli aikaa torkkua melkein viisi tuntia. Vain Brnossa hän havahtui pieneksi hetkeksi, kun vaunuun nousi suurehko joukko teekkareita. Hekään eivät olleet äänekästä lajia, joten matka jatkui unisena loppuun saakka.
Perillä Bratislavassa Tomáš osti kertalipun ratikkaan, kioskimummo näytti samanlaiselta kuin kaikki nämä vuodet, jotka Tomáš oli Prahaan matkannut. Hänen puinen pömpelinsä sen sijaan näytti yhä ränsistyneemmältä. Ratikka oli täynnä, mutta se ei Tomášia haitannut, hänellä oli pelkkä reppu selässä ja siellä minimivarustus.
Taas kerran hän kadehti Pavolia jo tämän asunnolle kävellessään. Koskaan ei hänellä olisi varaa asua Prahan vanhassa keskustassa, eikä varmasti Bratislavankaan, mutta Pavolilla oli perintökämppä talossa, joka oli kuin linnanmuuri. Jo kaukaa Tomáš näki, että Pavol nojaili ikkunastaan tupakoiden, ja kun hän tuli lähemmäksi, ystävä katosi ikkunasta. Pian ulko-ovi aukesi.
- Autoa jos saisi lainaan?
Pavol kaivoi avaimet taskustaan ja tumppasi toisella kädellä tupakan.
- Viimeistään sunnuntaina toisin takaisin.
Pavol heilautti kättään ja hetken he molemmat seisoivat hiljaa. Sitten Tomáš lähti kävelemään kohti parkkipaikkaa, joka oli melko kaukana, sillä vanhassa keskustassa ei yleensä ollut asukaspysäköintiä.
Hän ajoi tauoitta. Slovakian köyhin laakso tuntui taas vähän köyhemmältä kuin ennen. Sen keskellä oli kilometritolkulla autotehtaan aluetta, joka tietenkin oli saanut luvat rakentaa kauneimmille jokinäkymille.
Perille tultuaan hän huomasi helpotuksekseen, ettei eno ollut kotona. Slovakian-mummola oli jaettu kahteen osaan, enon ja äidin puoleen. Äidin puolta asuivat isovanhemmat kuolemaansa saakka ja enon puolta tietysti eno perheineen. Talon suuri ullakkokin oli jaettu kahtia ja enon puolelle olivat jääneet suvun paperit, jotka sinne oli kätketty vuonna 1968. Äidin muistikuvan mukaan ullakolla oli oma piilo myös isän suvun papereille. Ukkikaan ei ollut niitä saanut käydä tutkimassa, saati sitten Tomášin äiti tai Tomáš itse. Ei auttanut perustella edes sillä, että opiskeli historiaa, Eno oli taipumaton.
Kerran kuitenkin Tomáš oli hiipinyt ukkinsa pyynnöstä salaa enon puolen ullakolle. Tai saattoi olla, että hän oli ollut vielä niin pieni, että oli päässyt sinne muka leikkimään. Ukki oli pyytänyt hakemaan kätköstä vanhan perheraamatun, jota hän halusi pitää käsissään vielä edes kerran elämässään. Tomáš muisti, että Raamatun välissä oli ollut joitankin papereita, ehkä niissä olisi jotakin kiinnostavaa. Häntä harmitti ikuisesti, ettei hän ollut samalla napannut mukaansa edes yhtä paperipinkkaa Raamatun vierestä. Eno ei nimittäin koskaan huomannut Raamatun katoamista, tuskin olisi osannut kaivata papereitakaan.
Äidin puolen avain oli tutussa piilossa, vanhan kanalan kivijalan kolossa. Puutarhan villiintyminen näkyi jo näin keväällä, mutta rehottaessaankin maapläntti tuotti vielä niin paljon satoa, ettei äiti ollut jaksanut siistiä paikkoja. Äidin puolella tuoksui mummola aina vaan. Tomáš kuvitteli ukin köpsyttelevän kamarista ja mummin leikkaamassa marjapensaita, hän saattoi jopa kuulla heidän liikkeensä ja aistia heidän läsnäolonsa.
Perheraaamattu oli kamarin kirjahyllyssä, luultavasti Ukki oli sen siihen viimeksi laittanut. Vapisevin sormin Tomáš avasi sen. Samalla aukeamalla, jolla oli kuvattuna israelilaisten kultainen vasikka, löytyi hänen muistamansa paperipinkka.Kirjeitä.
Lähempi tarkastelu kuitenkin osoitti, etteivät ne olleet varsinaisia suvun kirjeitä, vaan jonkun lähetyssaarnaajana toimineen kaukaisen tädin kiertokirjeitä 1900-luvun alun Kiinasta.
torstai 8. syyskuuta 2011
Uusi
Keltaiset lehdet puutalon aitaa vasten
ja auringon lempeä valo iltapäivässä
muistuttavat,
että kaikella on loppunsa.
Opettaja sanoo,
että en usko teidän kenenkään tulevan
hautajaisiini,
vaikka salaa varmasti haaveilette
siitä.
Radiossa kerrotaan joulukoristeista,
niitä voi jo ostaa huomisesta alkaen.
Ei täällä,
mutta New Yorkissa.
http://runoruno.vuodatus.net/blog/3006081/215-haaste/
ja auringon lempeä valo iltapäivässä
muistuttavat,
että kaikella on loppunsa.
Opettaja sanoo,
että en usko teidän kenenkään tulevan
hautajaisiini,
vaikka salaa varmasti haaveilette
siitä.
Radiossa kerrotaan joulukoristeista,
niitä voi jo ostaa huomisesta alkaen.
Ei täällä,
mutta New Yorkissa.
http://runoruno.vuodatus.net/blog/3006081/215-haaste/
tiistai 6. syyskuuta 2011
Katkelma kuvitteellisesta romaanista (Miia ja Tomáš osa 13)
Oli vielä aamuinen raukea tunnelma. Miia sulki matkapuhelimensa, molemmat matkapuhelimensa. Mukaan hän otti ne kuitenkin. Hän tunsi pienen omantunnon pistoksen näin toimiessaan, sillä Tomáš odottelisi häntä sovittuna aikana kuvalaatikoiden keskellä. Ei Miia itsekään tiennyt, miksi toimi näin, yhdellä tekstiviestillä olisi voinut saada tiedon Tomášille, että nyt en tulekaan tänään. Hän muisteli aikaa, jolloin matkapuhelimia ei ollut eikä kukaan osannut olla huolissaan, jos toinen jätti satunnaisesti tulematta paikalle.
Puhelinten lisäksi Miia pakkasi reppuunsa ylimääräisen neuleen, kukkaron ja kirjan. Aamun reipas viileys sai hänet kävelemään rivakasti; reitti oli helppo- kaksi suoraa katua ja hän oli jo Vyšehradin muurilla. Aina täällä kulkiessaan hänelle tuli outo assosiaatio Lappeenrantaan ja sen linnoitusvalleihin, vaikka ympäristö oli muuten aivan erilainen.
Alhaalla, pitkän pudotuksen päässä virtasi Vltava varman tuntuisesti, minne sitten virtasikaan. Sen molemmilla rannoilla kulkivat autot, kuin helminauhan helmet. Uimastadion ja sen katsomo kimaltelivat pieninä läiskinä joen tuntumassa. Tuuli puhalteli näissä korkeuksissa, joten Miia kaiveli taskustaan käsineet.
Hän tiesi, että hautausmaalla menisi taas kauan. Kuuluisuuksien kivet olivat tuttuja, mutta silti hänen piti mennä ihmettelemään toinen toistaan persoonallisempia hautakiviä. Vain vanha mies haravoi edellisen syksyn lehtiä, muita ei hautausmalla ollut. Pari kynttilää liekutteli siellä ja täällä.
Kun viileys muistutti Miiaa elämän realiteeteista, hän käveli hitaasti, hieman jo kylmän kangistamana yhdelle linnoituksen pääkaduista, mutkaiselle ja mukulakiviselle. Siellä avattiin pientä kahvilaa, jonka kyltti mainosti kuumia juomia ja voileipiä myös englanniksi.
Saatuaan paksun clubivoileivän ja mustaa teetä pöytään tarjottuna Miia kaiveli repusta kirjan. Hän joutui yhä hieromaan käsiään yhteen sivuja selatessaan. Romaani alkoi sanoilla: "Kaukana Espanjan vuoristossa..."
http://leelia.vuodatus.net/blog/2956864/24-katkelma-kuvitteellisesta-romaanista/
Puhelinten lisäksi Miia pakkasi reppuunsa ylimääräisen neuleen, kukkaron ja kirjan. Aamun reipas viileys sai hänet kävelemään rivakasti; reitti oli helppo- kaksi suoraa katua ja hän oli jo Vyšehradin muurilla. Aina täällä kulkiessaan hänelle tuli outo assosiaatio Lappeenrantaan ja sen linnoitusvalleihin, vaikka ympäristö oli muuten aivan erilainen.
Alhaalla, pitkän pudotuksen päässä virtasi Vltava varman tuntuisesti, minne sitten virtasikaan. Sen molemmilla rannoilla kulkivat autot, kuin helminauhan helmet. Uimastadion ja sen katsomo kimaltelivat pieninä läiskinä joen tuntumassa. Tuuli puhalteli näissä korkeuksissa, joten Miia kaiveli taskustaan käsineet.
Hän tiesi, että hautausmaalla menisi taas kauan. Kuuluisuuksien kivet olivat tuttuja, mutta silti hänen piti mennä ihmettelemään toinen toistaan persoonallisempia hautakiviä. Vain vanha mies haravoi edellisen syksyn lehtiä, muita ei hautausmalla ollut. Pari kynttilää liekutteli siellä ja täällä.
Kun viileys muistutti Miiaa elämän realiteeteista, hän käveli hitaasti, hieman jo kylmän kangistamana yhdelle linnoituksen pääkaduista, mutkaiselle ja mukulakiviselle. Siellä avattiin pientä kahvilaa, jonka kyltti mainosti kuumia juomia ja voileipiä myös englanniksi.
Saatuaan paksun clubivoileivän ja mustaa teetä pöytään tarjottuna Miia kaiveli repusta kirjan. Hän joutui yhä hieromaan käsiään yhteen sivuja selatessaan. Romaani alkoi sanoilla: "Kaukana Espanjan vuoristossa..."
http://leelia.vuodatus.net/blog/2956864/24-katkelma-kuvitteellisesta-romaanista/
torstai 1. syyskuuta 2011
Fantasia (Miia ja Tomáš osa 12)
Ei ole tietoa, missä vaiheessa Miia tarkkaanottaen havaitsi, ettei hänellä ollut enää päätä. Ehkä satunnainen peiliin vilkaisu Tasavallan aukion ostoskeskuksessa paljasti tämän epätavallisen tosiseikan. Kummallista oli, että pään puuttumisesta huolimatta hän pystyi yhä näkemään, kuulemaan ja aistimaan kaiken normaalisti. Mikään muu ei ollut muuttunut, ainoastaan pää oli kadonnut jossakin vaiheessa jonnekin.
- Näetkö sinä minut tosiaan, oli Tomáš kysynyt asiantilan havaittuaan.
- Kyllä, havaitsen sinut tällä tyhjällä tilalla, jossa ennen oli pää, sitä on hankala selittää.
Miia osti itselleen kullanvaalean peruukin ja kaksi hilkkaa, vihreän ja mustan. Niitä käyttämällä ei päättömyys paljastuisi ihan heti, ja kadulla voisi kulkea vähän huomiotaherättämättömämmin. Juuri kun hän oli kokeilemassa vihreää hilkkaa peruukin päälle, hän säpsähti.
Levoton uni oli vääntänyt Miian aivan sängyn reunalle, puolet päästä ja niskasta olivat melkein ilmassa. Hiki ja kierteinen peitto tukahduttivat vieläkin. Kun hän nousi ylös, oli hänen pakko kokeilla hiuksiaan ja kallonsa muotoja.
Aamukaakaota keitellessään Miia tulkitsi unen niin, että hänen olisi syytä pitää hieman taukoa keskitysleireistä ja giljotiineista.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2956861/248-fantasia/
- Näetkö sinä minut tosiaan, oli Tomáš kysynyt asiantilan havaittuaan.
- Kyllä, havaitsen sinut tällä tyhjällä tilalla, jossa ennen oli pää, sitä on hankala selittää.
Miia osti itselleen kullanvaalean peruukin ja kaksi hilkkaa, vihreän ja mustan. Niitä käyttämällä ei päättömyys paljastuisi ihan heti, ja kadulla voisi kulkea vähän huomiotaherättämättömämmin. Juuri kun hän oli kokeilemassa vihreää hilkkaa peruukin päälle, hän säpsähti.
Levoton uni oli vääntänyt Miian aivan sängyn reunalle, puolet päästä ja niskasta olivat melkein ilmassa. Hiki ja kierteinen peitto tukahduttivat vieläkin. Kun hän nousi ylös, oli hänen pakko kokeilla hiuksiaan ja kallonsa muotoja.
Aamukaakaota keitellessään Miia tulkitsi unen niin, että hänen olisi syytä pitää hieman taukoa keskitysleireistä ja giljotiineista.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2956861/248-fantasia/
 |
| Kafkan patsas Prahan juutalaiskorttelin kulmalla |
torstai 25. elokuuta 2011
Kuiskaaja (Miia ja Tomáš osa 11)
Miia ja Tomáš halasivat kevyesti, sitten Miia sanoi haluavansa palata kuvien pariin. Tomáš nyökkäsi ja lähti hakemaan itselleen omaa laatikollistaan. Kun Miia oli levittäytynyt koko pöydän leveydelle kuvineen ja muistivihkoineen, Tomáš vei omansa sivuhuoneeseen, jonka tiesi vanhasta tottumuksesta tyhjäksi ja varsin hiljaiseksi.
Miia jatkoi vankien kasvojen tuijottamista, vaikka hänen silmiinsä jo sattui jokaisen silmänmuodon, kulmakarvojen ja leuan kulmikkuuden tuijottaminen ja vertailu villapaitamiehen kuvaan. Hän laittoi kuvat takaisin laatikkoon, siihen järjestykseen missä ne olivat olleetkin. Viimeisen tutkimansa kuvan numeron hän merkitsi muistivihkoonsa. Jos hän löytäisi etsimänsä, hän toivoi, että tuo epävarma käsiala, joka oli nimennyt ilmeisesti joka ikisen kuvan tässä kokoelmassa ja jota joku taitavampi oli korjaillutkin, olisi kirjoittanut nimen juuri siihen kuvaan. Etu- ja sukunimen. Tämäkään ei ollut löytämisen päivä. Viimeisenä pöydällä oli enää hymyilevä villapaitamies ja jylhät vuoret. Miia silitti miehen poskea ja oli varma siitä, että tämän katse kirkastui siitä.
Tomáš ei saanut etsimistyötään kunnolla edes käyntiin. Hän vain tuijotteli panssarivaunua toisensa perään. Välillä hän vilkuili salaa Miiaa varsinaisen lukusalin puolelle. Hän oli jättänyt oven tahallaan auki siinä toivossa, että Miian olemus paljastaisi edes jotakin. Miksi Miia halusi nähdä keskitysleirivankien kuvia?
Lähtiessään Miia tarttui hyvästiksi Tomášin käteen, se tuntui samalta kuin ennenkin, vaikka jossakin syvällä mielenpohjalla kuiskutteli ääni toistellen nimeä "herra tohtori Rybář".
http://leelia.vuodatus.net/blog/2956860/247-kuiskaaja/
Miia jatkoi vankien kasvojen tuijottamista, vaikka hänen silmiinsä jo sattui jokaisen silmänmuodon, kulmakarvojen ja leuan kulmikkuuden tuijottaminen ja vertailu villapaitamiehen kuvaan. Hän laittoi kuvat takaisin laatikkoon, siihen järjestykseen missä ne olivat olleetkin. Viimeisen tutkimansa kuvan numeron hän merkitsi muistivihkoonsa. Jos hän löytäisi etsimänsä, hän toivoi, että tuo epävarma käsiala, joka oli nimennyt ilmeisesti joka ikisen kuvan tässä kokoelmassa ja jota joku taitavampi oli korjaillutkin, olisi kirjoittanut nimen juuri siihen kuvaan. Etu- ja sukunimen. Tämäkään ei ollut löytämisen päivä. Viimeisenä pöydällä oli enää hymyilevä villapaitamies ja jylhät vuoret. Miia silitti miehen poskea ja oli varma siitä, että tämän katse kirkastui siitä.
Tomáš ei saanut etsimistyötään kunnolla edes käyntiin. Hän vain tuijotteli panssarivaunua toisensa perään. Välillä hän vilkuili salaa Miiaa varsinaisen lukusalin puolelle. Hän oli jättänyt oven tahallaan auki siinä toivossa, että Miian olemus paljastaisi edes jotakin. Miksi Miia halusi nähdä keskitysleirivankien kuvia?
Lähtiessään Miia tarttui hyvästiksi Tomášin käteen, se tuntui samalta kuin ennenkin, vaikka jossakin syvällä mielenpohjalla kuiskutteli ääni toistellen nimeä "herra tohtori Rybář".
http://leelia.vuodatus.net/blog/2956860/247-kuiskaaja/
torstai 18. elokuuta 2011
Liirum vai laarum (Miia ja Tomáš osa 10)
Tomáš oli ratkaisunsa tehnyt jo ennen lounastaukoa. Pelkkä ranskalainen panssarivaunuintoilijakin oli ollut hänelle liikaa, mutta tunnelman kruunasi itävaltalainen, äärioikeistolaiseksikin syytetty nykyhistoriantutkija, jonka aksentista ei saanut selvää eikä sisällössäkään tuntunut olevan päätä eikä häntää. Niinpä Tomáš söi lounaan, joka oli tietysti knöödeleitä lihakastikkeessa sekä kirsikkamehua, hyvästeli lyhyesti tuttavansa ja häipyi.
Oikeastaan hän olisi halunnut ajella ratikalla sota-arkistoon, mutta tiesi metron nopeammaksi vaihtoehdoksi. Pitkään hän ei ehtinyt raittiissa ilmassa olemaan, sillä metron sisäänkäynti oli aivan yliopistorakennuksen nurkalla. Hän katseli matkustajia. Miehiä, joilta fasismi oli vienyt lapsuuden, kommunismi nuoruuden, kapitalismi työpaikan ja verottaja varmaan seuraavaksi halvan oluen. Koululaisia reppuineen, vaikka kello ei ollut vielä kahtatoistakaan. Turisteja, jotka tukkivat ovet niin sisään kuin uloskin pyrkiviltä.
Tomášin viereen istui mies, joka näytti ihan kylähullulta Slovakian-mummolan naapurista. Huhuttiin, että tuo kylähullu olisi ollut 1950-luvulla pahamaineisessa Leopoldovin vankilassa eikä siksi oikein koskaan palautunut ennalleen. Tämä vieressä istuva mies kaivoi salkustaan kansion, jossa luki: Prague Congress of Clinical Psychiatry 2011.
Palattuaan takaisin maan pinnalle Tomáš käveli pienen hetken sota-arkiston edustalla olevassa puistossa. Kaupungin viheryksikkö oli tuonut multaa viheralueille ja istuttanut useita uusia puita. Vanhat, jo lahonneet puut makasivat vielä paksuina rankoina, niiden oksat oli jo viety pois. Aikansa puuvanhuksia surtuaan Tomáš heilautti vartijalle kättään ja ovelle kulkukorttiaan.
Kuvakokoelman blondi tuli jo ensimmäisissä portaissa vastaan.
- Jätin sen suomalaisen katselemaan omin päin kuvia, Zdenka laittakoon ovet kiinni lähtiessään. Minä lähden pitämään ylityövapaita.
- Aina parempi, sanoi Tomáš vahingossa ääneen.
Hän löysi Miian kumartuneena kuvien ylle, tämä oli levitellyt koko ison pöydän täyteen kuvakortteja. Niissä jokaisessa oli vangin kuva. Miian kädessä oli tuttuakin tutumpi kuva miehestä, joka virnisteli vuorimaiseman keskellä. Kun hän näki Tomášin, hän häkeltyi, mutta vain alle sekunniksi. Sitten hän sanoi:
- Aika vaikea hakea sinisiä silmiä mustavalkoisista kuvista.
- Varsinkin, kun minun silmät ovat ruskeat, Tomáš vastasi.
Miia alkoi nauraa ääneen.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2769139/246-liirum-vai-laarum/
-
Oikeastaan hän olisi halunnut ajella ratikalla sota-arkistoon, mutta tiesi metron nopeammaksi vaihtoehdoksi. Pitkään hän ei ehtinyt raittiissa ilmassa olemaan, sillä metron sisäänkäynti oli aivan yliopistorakennuksen nurkalla. Hän katseli matkustajia. Miehiä, joilta fasismi oli vienyt lapsuuden, kommunismi nuoruuden, kapitalismi työpaikan ja verottaja varmaan seuraavaksi halvan oluen. Koululaisia reppuineen, vaikka kello ei ollut vielä kahtatoistakaan. Turisteja, jotka tukkivat ovet niin sisään kuin uloskin pyrkiviltä.
Tomášin viereen istui mies, joka näytti ihan kylähullulta Slovakian-mummolan naapurista. Huhuttiin, että tuo kylähullu olisi ollut 1950-luvulla pahamaineisessa Leopoldovin vankilassa eikä siksi oikein koskaan palautunut ennalleen. Tämä vieressä istuva mies kaivoi salkustaan kansion, jossa luki: Prague Congress of Clinical Psychiatry 2011.
Palattuaan takaisin maan pinnalle Tomáš käveli pienen hetken sota-arkiston edustalla olevassa puistossa. Kaupungin viheryksikkö oli tuonut multaa viheralueille ja istuttanut useita uusia puita. Vanhat, jo lahonneet puut makasivat vielä paksuina rankoina, niiden oksat oli jo viety pois. Aikansa puuvanhuksia surtuaan Tomáš heilautti vartijalle kättään ja ovelle kulkukorttiaan.
Kuvakokoelman blondi tuli jo ensimmäisissä portaissa vastaan.
- Jätin sen suomalaisen katselemaan omin päin kuvia, Zdenka laittakoon ovet kiinni lähtiessään. Minä lähden pitämään ylityövapaita.
- Aina parempi, sanoi Tomáš vahingossa ääneen.
Hän löysi Miian kumartuneena kuvien ylle, tämä oli levitellyt koko ison pöydän täyteen kuvakortteja. Niissä jokaisessa oli vangin kuva. Miian kädessä oli tuttuakin tutumpi kuva miehestä, joka virnisteli vuorimaiseman keskellä. Kun hän näki Tomášin, hän häkeltyi, mutta vain alle sekunniksi. Sitten hän sanoi:
- Aika vaikea hakea sinisiä silmiä mustavalkoisista kuvista.
- Varsinkin, kun minun silmät ovat ruskeat, Tomáš vastasi.
Miia alkoi nauraa ääneen.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2769139/246-liirum-vai-laarum/
-
keskiviikko 10. elokuuta 2011
Koulunpenkillä (Miia ja Tomáš osa 9)
Maanantaina Miia meni kuvakokoelmaan yksin, niin oli sovittukin, mutta se tuntui yksinäisemmältä kuin koskaan. Edes ensimmäinen ilta Prahassa, ilman matkatavaroita ja kännykästäkin akku lopussa, ei tuntunut niin orvolta. Matkalaukkukin oli sentään tullut pikkutunneilla perille.
Pöydällä, kuvalaatikkojen, Miian moneen kertaan ruttautuneen muistivihon ja kynäpussin vieressä oli muovitasku. Hän oli ottanut hymyilevän villapaitamiehen kuvan mukaansa.Miia alkoi käydä läpi vankien kuvia. Oli poliittisia vankeja, etnisistä syistä vangittuja, liiallisen sivistyksensä tai taiteellisuutensa tähden vangittuja, ilmeisesti myös muuten vain vangittuja. Joskus Miiasta tuntu, että vankien ilmeet muuttuivat, niihin saattoi tulla pientä hymynkaretta, jos hän vilkaisi kuvaa nopeasti. Lähempi tarkastelu toi takaisin epätoivon. Muovitaskussa olevan miehen hymyä sen sijaan ei väräyttänyt mikään.
Miia luuli, että koko hänen valitsemansa laatikko olisi vankien kuvia, mutta ehkä hän oli ymmärtänyt blondin naisen haparoivan englannin väärin. Miia vilkaisi kysyvästi blondiin, mutta tämä oli keskittynyt teensä aromeihin ja Blesk-lehden nettisivuihin. Jäisi arvoitukseksi, miksi laatikon viimeiset sata kuvaa esittivätkin vankilan henkilökuntaa. Vanhanaikaisella, haparoivalla käsialalla valokuvan pahvitaustalle oli kirjoitettu nimiä, joita kuvat esittivät. Miia tavaili puoliääneen nimiä ja löysi yhden hyvinkin tutun, Rybář.
Rybář oli vankilan lääkäri, hänellä oli tumma tukka ja ilmeikkäät kulmakarvat. Harvassa kuvassa Rybářilla oli lääkärin takki tai muitakaan ammattiin liittyvää rekvisiittaa ympärillään. Pääasiassa hän istui klubilla saksalaisten univormumiesten keskellä. Miia tuijotti ja tuijotti lääkäriä. Hän kaiveli laukustaan vaaleanpunaisen pokkarikameransa ja alkoi räpsiä. Kädet vapisivat, vaikkakin niin heikosti, ettei se näkynyt ulospäin. Ainoastaan kuvien tärähtämisestä näkyi, ettei ote ollut vakaa.
Muutaman minuutin päästä blondi havahtui julkkisjuorujen keskeltä ja kiiruhti tuomaan lomakkeen. Miia nyökkäsi ja vakuutteli merkkaavansa jokaisen kopioimansa kuvan numeron lomakkeelle.Hänen suunsa liikkui mutta aivot olivat jossakin ihan muualla.
Samaan aikaan Tomáš istui yhdessä Kaarlen yliopiston lukemattomista luentosaleista. Hän kurtisteli kulmiaan väsymyksestä, huonosti nukuttuja öitä oli takana jo kolme eikä niille loppua näkynyt. Luennoitsija, joku Ranskasta raahattu ekspertti, selitti äänekkäällä englannillaan panssarivaunun kehityksestä ensimmäiseen maailmansotaan mennessä. Tomášin mielestä tuo kaikki oli tyhjänpäiväistä höpinää.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2769135/245-koulunpenkilla/
Pöydällä, kuvalaatikkojen, Miian moneen kertaan ruttautuneen muistivihon ja kynäpussin vieressä oli muovitasku. Hän oli ottanut hymyilevän villapaitamiehen kuvan mukaansa.Miia alkoi käydä läpi vankien kuvia. Oli poliittisia vankeja, etnisistä syistä vangittuja, liiallisen sivistyksensä tai taiteellisuutensa tähden vangittuja, ilmeisesti myös muuten vain vangittuja. Joskus Miiasta tuntu, että vankien ilmeet muuttuivat, niihin saattoi tulla pientä hymynkaretta, jos hän vilkaisi kuvaa nopeasti. Lähempi tarkastelu toi takaisin epätoivon. Muovitaskussa olevan miehen hymyä sen sijaan ei väräyttänyt mikään.
Miia luuli, että koko hänen valitsemansa laatikko olisi vankien kuvia, mutta ehkä hän oli ymmärtänyt blondin naisen haparoivan englannin väärin. Miia vilkaisi kysyvästi blondiin, mutta tämä oli keskittynyt teensä aromeihin ja Blesk-lehden nettisivuihin. Jäisi arvoitukseksi, miksi laatikon viimeiset sata kuvaa esittivätkin vankilan henkilökuntaa. Vanhanaikaisella, haparoivalla käsialalla valokuvan pahvitaustalle oli kirjoitettu nimiä, joita kuvat esittivät. Miia tavaili puoliääneen nimiä ja löysi yhden hyvinkin tutun, Rybář.
Rybář oli vankilan lääkäri, hänellä oli tumma tukka ja ilmeikkäät kulmakarvat. Harvassa kuvassa Rybářilla oli lääkärin takki tai muitakaan ammattiin liittyvää rekvisiittaa ympärillään. Pääasiassa hän istui klubilla saksalaisten univormumiesten keskellä. Miia tuijotti ja tuijotti lääkäriä. Hän kaiveli laukustaan vaaleanpunaisen pokkarikameransa ja alkoi räpsiä. Kädet vapisivat, vaikkakin niin heikosti, ettei se näkynyt ulospäin. Ainoastaan kuvien tärähtämisestä näkyi, ettei ote ollut vakaa.
Muutaman minuutin päästä blondi havahtui julkkisjuorujen keskeltä ja kiiruhti tuomaan lomakkeen. Miia nyökkäsi ja vakuutteli merkkaavansa jokaisen kopioimansa kuvan numeron lomakkeelle.Hänen suunsa liikkui mutta aivot olivat jossakin ihan muualla.
Samaan aikaan Tomáš istui yhdessä Kaarlen yliopiston lukemattomista luentosaleista. Hän kurtisteli kulmiaan väsymyksestä, huonosti nukuttuja öitä oli takana jo kolme eikä niille loppua näkynyt. Luennoitsija, joku Ranskasta raahattu ekspertti, selitti äänekkäällä englannillaan panssarivaunun kehityksestä ensimmäiseen maailmansotaan mennessä. Tomášin mielestä tuo kaikki oli tyhjänpäiväistä höpinää.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2769135/245-koulunpenkilla/
lauantai 6. elokuuta 2011
Näin ne unet meitä auttavat?
Kirjoittajaa usein neuvotaan hyödyntämään unimaailmaansa tekstin tuottamisessa. Olen tätä viime aikoina kokeillutkin, ja se on ollut mielenkiintoinen prosessi. Jostakin syystä käy niin, että kun uniinsa kiinnittää huomiota, niitä alkaa myös muistaa paremmin. Toisaalta jos unia päättää käyttää, saa varautua myös huvittaviin sattumuksiin.
Tänään esimerkiksi otin pienet päiväunet, kun olin noussut jo aamukuudeksi uimaan. Unessa työstin tarinaa ja keksin siihen kaksi lukua. Ensimmäisessä luvussa nuori mies on liftaamassa Suomesta Amsterdamiin ja saa Tanskan salmissa kyydin rekkakuskilta, joka on menossa Amsterdamiin. Toisessa luvussa rekkakuski (joka muistuttaa kovasti yhtä vanhaa luokkakaveriani, joka ajaa rekkaa) joutuu riitoihin kahden naisen kanssa jollakin levähdyspaikalla. Liftarimies miettii, pitäisikö jatkaa matkaa toisen kyydissä vai odottaa, että rekkakuski rauhoittuu.
Heräsin päiväunilta hyvillä mielin, että näin olin unessa saanut paljon ideoita kirjoittamiseen. Vasta sohvalta noustuani tajusin, että eihän minulla ole mitään sellaista tarinaa työn alla, jossa voisin tällaisia ideoita käyttää. Nauratti aika lailla, kun tämä minulle valkeni.
Mutta kun kerran unessa seikkailtiin Tanskan salmissa, niin tässäpä kuvaa Juutinrauman sillalta viime kesäkuussa.
Tänään esimerkiksi otin pienet päiväunet, kun olin noussut jo aamukuudeksi uimaan. Unessa työstin tarinaa ja keksin siihen kaksi lukua. Ensimmäisessä luvussa nuori mies on liftaamassa Suomesta Amsterdamiin ja saa Tanskan salmissa kyydin rekkakuskilta, joka on menossa Amsterdamiin. Toisessa luvussa rekkakuski (joka muistuttaa kovasti yhtä vanhaa luokkakaveriani, joka ajaa rekkaa) joutuu riitoihin kahden naisen kanssa jollakin levähdyspaikalla. Liftarimies miettii, pitäisikö jatkaa matkaa toisen kyydissä vai odottaa, että rekkakuski rauhoittuu.
Heräsin päiväunilta hyvillä mielin, että näin olin unessa saanut paljon ideoita kirjoittamiseen. Vasta sohvalta noustuani tajusin, että eihän minulla ole mitään sellaista tarinaa työn alla, jossa voisin tällaisia ideoita käyttää. Nauratti aika lailla, kun tämä minulle valkeni.
Mutta kun kerran unessa seikkailtiin Tanskan salmissa, niin tässäpä kuvaa Juutinrauman sillalta viime kesäkuussa.
keskiviikko 3. elokuuta 2011
Elukkataulu (Miia ja Tomáš osa 8)
Miia tuskaili asuntonsa lukon kanssa, koskaan hän ei oppisi muistamaan, että ulko-oven avainta väännetään vasemmalle, asunnon oven taas oikealle. Tomášin huomion kiinnitti ensimmäisenä huoneessa olevaan parisänkyyn, ja hän alkoi ensi töikseen miettiä, kuka tai keitä siinä Miian kanssa nukkuu. Ajatus toi sisälle katkeransuloisen mustasukkaisuuden ja samalla inhon itseään kohtaan, eihän Miian yksityiselämä hänelle kuuluisi.
Siinä tuo mystinen suomalaisnainen sekoitteli kaakaota raidalliset sukat jalassaan. Ruokapöydällä rehotti kannettava tietokone, parisängyn tyhjällä puolella oli röykkiöittäin papereita ja erilaisia johtoja. Tyynyn vieressä lojui puoliksi syöty suklaalevy. Kirjahyllyksi tarkoitettu hyllykkö oli niinikään papereiden, muovitaskujen ja sekalaisen kirjallisuuden valtaama. Oli eurooppalaisia klassikoita, sarjakuva-albumeja ja romanttista viihdettä suloisessa sekamelkskassa. Vaatekaapin ovet olivat puoliksi raollaan, mutta niihin hän ei uskaltanut kurkistaa.
Ilmeisesti ajatus ei käynyt edes aivoissa asti, kun Tomáš oli jo hiipinyt hellan vieressä seisoskelevan Miian taakse, vetänyt itseään vasten ja kaatanut syliinsä sängylle. Hän tunsi vain hitusen liian kovan patjan häntäluunsa alla ja kuuli Miian kiljahduksen, vasta sitten tuli havahtuminen. Jälkikäteen hän tuli häpeämään sitä, että Miia joutui hieman pyristelemään päästäkseen irti.
Miia otti kaakaomukinsa ja istui pöydän ääreen, hiljaa. Tomáš ei voinut muuta kuin seurata esimerkkiä. Pöydällä, kannettavan vieressä oli mustavalkoinen valokuva, joka esitti nuorta vaaleaa miestä. Miehellä oli kuviollinen villapaita, taustalla siintelivät meri ja lumihuippuiset vuoret. Tuo mies virnistäisi ikuisesti voittajan hymyään.
Tomáš vilkaisi varovasti Miiaa, mutta tämän katse oli ylhäällä seinällä olevassa taulussa. Äänetön nyyhkytys piinasi Tomášin korvia, ja hän tiesi Miian haluavan pelastautua - niin kuin myyrä teki taulussa.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2769131/244-elukkataulu/
Siinä tuo mystinen suomalaisnainen sekoitteli kaakaota raidalliset sukat jalassaan. Ruokapöydällä rehotti kannettava tietokone, parisängyn tyhjällä puolella oli röykkiöittäin papereita ja erilaisia johtoja. Tyynyn vieressä lojui puoliksi syöty suklaalevy. Kirjahyllyksi tarkoitettu hyllykkö oli niinikään papereiden, muovitaskujen ja sekalaisen kirjallisuuden valtaama. Oli eurooppalaisia klassikoita, sarjakuva-albumeja ja romanttista viihdettä suloisessa sekamelkskassa. Vaatekaapin ovet olivat puoliksi raollaan, mutta niihin hän ei uskaltanut kurkistaa.
Ilmeisesti ajatus ei käynyt edes aivoissa asti, kun Tomáš oli jo hiipinyt hellan vieressä seisoskelevan Miian taakse, vetänyt itseään vasten ja kaatanut syliinsä sängylle. Hän tunsi vain hitusen liian kovan patjan häntäluunsa alla ja kuuli Miian kiljahduksen, vasta sitten tuli havahtuminen. Jälkikäteen hän tuli häpeämään sitä, että Miia joutui hieman pyristelemään päästäkseen irti.
Miia otti kaakaomukinsa ja istui pöydän ääreen, hiljaa. Tomáš ei voinut muuta kuin seurata esimerkkiä. Pöydällä, kannettavan vieressä oli mustavalkoinen valokuva, joka esitti nuorta vaaleaa miestä. Miehellä oli kuviollinen villapaita, taustalla siintelivät meri ja lumihuippuiset vuoret. Tuo mies virnistäisi ikuisesti voittajan hymyään.
Tomáš vilkaisi varovasti Miiaa, mutta tämän katse oli ylhäällä seinällä olevassa taulussa. Äänetön nyyhkytys piinasi Tomášin korvia, ja hän tiesi Miian haluavan pelastautua - niin kuin myyrä teki taulussa.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2769131/244-elukkataulu/
torstai 28. heinäkuuta 2011
Laitosmies (Miia ja Tomáš osa 7)
Kun Miia ja Tomáš lähtivät ulos kahvilasta, paistoi jo aurinko hieman lämpimämmin. Oli varmasti keväisen iltapäivän lämpimin hetki. Metrolla ajelun sijasta he päättivät kävellä Miian asunnolle Pienellä viheralueella seisoi haalariasusta päätellen laitosmies, joka oli kumartunut maahan. Lähemmäs tultuaan Miia ja Tomáš huomasivat miehen poimivan kukkia. Kukat olivat pieniä ja valkoisia, mutta mies muodosti niiden matalista varsista sinnikkäästi kimppua.
- Tuosta tulee mieleen kesät mummin ja ukin luona Slovakian maaseudulla. Heillä oli pieni puutarha vielä, vaikka bolsevikit olivatkin vieneet kaikki pellot. Niillä ukin ja mummin pelloilla sitten kolhoosi kasvatti mitä kasvatti. Jos tarvittiin vaikkapa kukkia kyläpaikkaan, herneitä tai maissia, mummi lähetti minut kolhoosin pellolle varkaisiin.
- Eipä uskoisi kenestäkään mummista sellaisia, Miia huudahti.
- Joo, heidän mökkinsä ja peltojen välissä meni valtatie, jota kolhoosin traktorit jyräsivät non-stoppina. Mummi otti aina korin mukaansa ja lähti keräämään tien varresta heinää kananrehuksi. Minä perässä, sitten mummi antoi minulle muovikassin ja sanoi, mitä kolhoosin pelloilta pitää kerätä.
- Ja lapsen lähetti varkaisiin tuolla lailla!
- Hän antoi merkin, milloin reitti oli selvä, eli ei traktoreita tiellä eikä ihmisä näkösällä. Sitten kun olin kerännyt, jäin pusikkoon piiloon odottamaan taas merkkiä, että on turvallista tulla takaisin. Sitä paitsi kommunismiaikaan meillä oli sanonta: Joka ei ikinä varasta, varastaa perheeltään.
- On sinulla jutut.
- Mummi uskoi, että jos lapsi jäisi kiinni, ei siitä mitään seuraisi. Aikuisen kohtalo voisi olla vähän toinen. Mutta usko pois, Mia, meidän mummi oli rehellisin ihminen, kenet tunnen.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2769125/243-laitosmies/
- Tuosta tulee mieleen kesät mummin ja ukin luona Slovakian maaseudulla. Heillä oli pieni puutarha vielä, vaikka bolsevikit olivatkin vieneet kaikki pellot. Niillä ukin ja mummin pelloilla sitten kolhoosi kasvatti mitä kasvatti. Jos tarvittiin vaikkapa kukkia kyläpaikkaan, herneitä tai maissia, mummi lähetti minut kolhoosin pellolle varkaisiin.
- Eipä uskoisi kenestäkään mummista sellaisia, Miia huudahti.
- Joo, heidän mökkinsä ja peltojen välissä meni valtatie, jota kolhoosin traktorit jyräsivät non-stoppina. Mummi otti aina korin mukaansa ja lähti keräämään tien varresta heinää kananrehuksi. Minä perässä, sitten mummi antoi minulle muovikassin ja sanoi, mitä kolhoosin pelloilta pitää kerätä.
- Ja lapsen lähetti varkaisiin tuolla lailla!
- Hän antoi merkin, milloin reitti oli selvä, eli ei traktoreita tiellä eikä ihmisä näkösällä. Sitten kun olin kerännyt, jäin pusikkoon piiloon odottamaan taas merkkiä, että on turvallista tulla takaisin. Sitä paitsi kommunismiaikaan meillä oli sanonta: Joka ei ikinä varasta, varastaa perheeltään.
- On sinulla jutut.
- Mummi uskoi, että jos lapsi jäisi kiinni, ei siitä mitään seuraisi. Aikuisen kohtalo voisi olla vähän toinen. Mutta usko pois, Mia, meidän mummi oli rehellisin ihminen, kenet tunnen.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2769125/243-laitosmies/
torstai 21. heinäkuuta 2011
Niin uudistajaa, että (Miia ja Tomáš osa 6)
Miia ja Tomáš kävelivät kohti lähintä metroasemaa. Matkalla he poikkesivat pieneen yksityiseen konditoriaan, jossa hinnat olivat halvat. Kaikki tarjoomukset näyttivät suurilta ja makeilta. Miia valitsi pienimmän vaihtoehdon, suklaasikarin kermavaahtotäytteellä. Tumma suklaa ja musta tee olivat hänen mielestään hyvä yhdistelmä. Tomáš otti kahvin ja palan suklaakakkua. Kumpikaan ei puhunut pitkään aikaan sanaakaan, ei giljotiinista eikä muustakaan. Miian huono olo helpottui, kun sai jotakin syödäkseen, mutta hän tiesi, että äskeisestä kokemuksesta jäisi häneen muistijälki loppuelämäkseen.
Kadulla käveli ryhmä poliiseja, kuusi kappaletta.
- Täällä Tšekissä tuntuu olevan hirveästi poliiseja, Miia sanoi.
- Niin on, EU-maista eniten asukasta kohti.
- Mitä he kaikki tekevät?
Tomáš kohautti harteitaan. Hetken päästä hän alkoi nauraa, mikä sai Miian kohauttamaan kulmiaan.
- Tuli vain mieleen, että muutama vuosi sitten täällä säädettiin sellainen laki, että poliiseillakin täytyy olla korkeakoulututkinto. Heidän oli pakko saada vähintään alempi tutkinto aikaan joko talous- tai oikeustieteestä, jos halusivat säilyttää työnsä.
- Paraniko palkka myös?
- Ei tietenkään eivätkä työtehtävät muuttuneet.
- Mikä pointti sillä uudistuksella sitten oli?
- Tuollaista voi kysyä vain pohjoiseurooppalainen. No, joka tapauksessa tietyt yksityiset yliopistot myivät epätoivoisemmille niitä tutkintopapereita, siitä tuli aikamoinen kohu.
- Tämä on taas niitä hetkiä, kun minä en ymmärrä tätä maata!
- Ei se mitään, minäpä ostan meille vielä kaakaot.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2769121/242-niin-uudistajaa-etta/
Kadulla käveli ryhmä poliiseja, kuusi kappaletta.
- Täällä Tšekissä tuntuu olevan hirveästi poliiseja, Miia sanoi.
- Niin on, EU-maista eniten asukasta kohti.
- Mitä he kaikki tekevät?
Tomáš kohautti harteitaan. Hetken päästä hän alkoi nauraa, mikä sai Miian kohauttamaan kulmiaan.
- Tuli vain mieleen, että muutama vuosi sitten täällä säädettiin sellainen laki, että poliiseillakin täytyy olla korkeakoulututkinto. Heidän oli pakko saada vähintään alempi tutkinto aikaan joko talous- tai oikeustieteestä, jos halusivat säilyttää työnsä.
- Paraniko palkka myös?
- Ei tietenkään eivätkä työtehtävät muuttuneet.
- Mikä pointti sillä uudistuksella sitten oli?
- Tuollaista voi kysyä vain pohjoiseurooppalainen. No, joka tapauksessa tietyt yksityiset yliopistot myivät epätoivoisemmille niitä tutkintopapereita, siitä tuli aikamoinen kohu.
- Tämä on taas niitä hetkiä, kun minä en ymmärrä tätä maata!
- Ei se mitään, minäpä ostan meille vielä kaakaot.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2769121/242-niin-uudistajaa-etta/
tiistai 12. heinäkuuta 2011
Paljoksunta (Miia ja Tomáš osa 5)
Miia oli paikalla aikaisin. Kadulta oli hankala löytää vankilan pihalle, mutta lopulta hän huomasi portaat, jotka veivät sinne suoraan. Tomášia ei vielä näkynyt eikä ketään muutakaan, joten hetken Miia mietti, mahtaako hän varmasti oikena päivänä paikalla. Toukokuun 5. nyt kuitenkin oli, silloin oli tapaaminen sovittu.
Miia jäi seisomaan talon nurkalle, ja pian paikalle ilmestyi nuoria sotilaita. Kukin heistä kantoi kahta suurta seppelettä, Tšekin väreissä. Vieressä olevan oikeustalon edessä seisoi muutamia valokuvaajia. Ihmisiä alkoi kerääntyä paikalle. Monet olivat jo hauraanvanhoja, joukossa oli kuitenkin monenikäisiä. Muutamaa minuuttia ennen kahtatoista Tomáš saapui paikalle. Ratikka oli juuttunut liikenneruuhkaan, siitä viivytys.
Oikeustalon pihalle kaartoi musta auto, valokuvaajat aktivoituivat. Tunnelma oli niin latautunut ja Miialle vieras, ettei hän osannut kysyä, kuka merkkihenkilö sieltä saapui. Kamerat räpsyivät, kun autosta noussut mies käveli väkijoukon eteen, hänen kannoillaan seurasi kaksi muuta miestä. He lähtivät johtamaan kulkuetta vankilan porteista sisään.
Melkein jokaisella rakennuskompleksin seinällä ja nurkalla oli jokin muistolaatta. Jokaiselle muistolaatalle jätettiin seppele. Miiaa harmitti, ettei hän osannut kieltä kuin muutaman sanan, joten hänelle jäi epäselväksi, minkä tai kenen muistoa milloinkin kunnioitettiin.
Matka jatkui sisälle vankilarakennukseen. Tässä nyt oli se Tomášin mainitsema museo. Ihmiset eivät kuitenkaan jääneet katsomaan näyttelyesineitä, vaan jatkoivat matkaansa pieneen huoneeseen. Tomáš viittilöi Miiaa tulemaan sinne myös.
Kun Miia näki, mitä huoneessa oli, hän tunsi veren pakenevan kasvoiltaan ja jalkojen muuttuvan hyytelöksi. Sisäinen tunne oli kummallinen sekoitus raivoa ja pelkoa, mutta toisaalta kiitollisuutta. Raivoa siitä, että ihmiskunta on kykeneväinen järjettömiin julmuuksiin, primitiivistä pelkoa tämän yllättävän näyn edessä. Raivoa myös siitä, että Tomáš ei ollut ennakkoon varoittanut tästä näystä. Samalla hän oli oudosti kiitollinen siitä, että Tomáš oli tuonut hänet tänne.
Giljotiinin vierellä piti mies lyhyen puheen, sitten joku alkoi soittaa huilulla Tšekin kansallislaulua Missä on kotini. Kaikissa muissa tilanteissa laulu oli Miiasta kuulostanut pubista palaavan tšekin hoilotukselta, mutta ei nyt. Laulun soidessa nuoret sotilaat laskivat seppeleen giljotiinille. Miiakin itki.
Seuraavaksi tavalliset prahalaiset laskivat omat kukkansa. Samassa hetkessä Miia tajusi, että nämä olivat giljotiinilla surmattujen omaisia.
Hetken he seisoivat katselemassa muistolaattoja huoneen seinällä. Niihin oli kaiverrettu jokaisen uhrin nimi, syntymä- ja kuolinaika. Laattoja oli koko seinän pituudelta, suurin osa surmatuista oli oppineita ihmisiä, kulttuuripersoonia ja taiteilijoita. Vasta ulkona, auringon paisteessa ja purevassa kevättuulessa, Tomáš ensimmäistä kertaa sanoi jotakin.
- Näetkö tuon bistron tuolla vankila-alueen rajalla? Se on nimeltään Viattomille.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2769116/241-paljoksunta/
Miia jäi seisomaan talon nurkalle, ja pian paikalle ilmestyi nuoria sotilaita. Kukin heistä kantoi kahta suurta seppelettä, Tšekin väreissä. Vieressä olevan oikeustalon edessä seisoi muutamia valokuvaajia. Ihmisiä alkoi kerääntyä paikalle. Monet olivat jo hauraanvanhoja, joukossa oli kuitenkin monenikäisiä. Muutamaa minuuttia ennen kahtatoista Tomáš saapui paikalle. Ratikka oli juuttunut liikenneruuhkaan, siitä viivytys.
Oikeustalon pihalle kaartoi musta auto, valokuvaajat aktivoituivat. Tunnelma oli niin latautunut ja Miialle vieras, ettei hän osannut kysyä, kuka merkkihenkilö sieltä saapui. Kamerat räpsyivät, kun autosta noussut mies käveli väkijoukon eteen, hänen kannoillaan seurasi kaksi muuta miestä. He lähtivät johtamaan kulkuetta vankilan porteista sisään.
Melkein jokaisella rakennuskompleksin seinällä ja nurkalla oli jokin muistolaatta. Jokaiselle muistolaatalle jätettiin seppele. Miiaa harmitti, ettei hän osannut kieltä kuin muutaman sanan, joten hänelle jäi epäselväksi, minkä tai kenen muistoa milloinkin kunnioitettiin.
Matka jatkui sisälle vankilarakennukseen. Tässä nyt oli se Tomášin mainitsema museo. Ihmiset eivät kuitenkaan jääneet katsomaan näyttelyesineitä, vaan jatkoivat matkaansa pieneen huoneeseen. Tomáš viittilöi Miiaa tulemaan sinne myös.
Kun Miia näki, mitä huoneessa oli, hän tunsi veren pakenevan kasvoiltaan ja jalkojen muuttuvan hyytelöksi. Sisäinen tunne oli kummallinen sekoitus raivoa ja pelkoa, mutta toisaalta kiitollisuutta. Raivoa siitä, että ihmiskunta on kykeneväinen järjettömiin julmuuksiin, primitiivistä pelkoa tämän yllättävän näyn edessä. Raivoa myös siitä, että Tomáš ei ollut ennakkoon varoittanut tästä näystä. Samalla hän oli oudosti kiitollinen siitä, että Tomáš oli tuonut hänet tänne.
Giljotiinin vierellä piti mies lyhyen puheen, sitten joku alkoi soittaa huilulla Tšekin kansallislaulua Missä on kotini. Kaikissa muissa tilanteissa laulu oli Miiasta kuulostanut pubista palaavan tšekin hoilotukselta, mutta ei nyt. Laulun soidessa nuoret sotilaat laskivat seppeleen giljotiinille. Miiakin itki.
Seuraavaksi tavalliset prahalaiset laskivat omat kukkansa. Samassa hetkessä Miia tajusi, että nämä olivat giljotiinilla surmattujen omaisia.
Hetken he seisoivat katselemassa muistolaattoja huoneen seinällä. Niihin oli kaiverrettu jokaisen uhrin nimi, syntymä- ja kuolinaika. Laattoja oli koko seinän pituudelta, suurin osa surmatuista oli oppineita ihmisiä, kulttuuripersoonia ja taiteilijoita. Vasta ulkona, auringon paisteessa ja purevassa kevättuulessa, Tomáš ensimmäistä kertaa sanoi jotakin.
- Näetkö tuon bistron tuolla vankila-alueen rajalla? Se on nimeltään Viattomille.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2769116/241-paljoksunta/
keskiviikko 6. heinäkuuta 2011
Hännän tärinä (Miia ja Tomáš osa 4)
Onneksi Miian huimaus lakkasi, kun hän oli aikansa maannut lattialla. Tomáš kaiveli ostoskassia ja löysi sieltä litran purkin mansikkamehua. Lasillinen mehua virksti Miiaa ja pian hän istui sänkynsä laidalla pyytämässä lisää juomista.
- Jaksaisitko lähteä pienelle kävelylle? Tomáš kysyi.
- Onko sinulla taas jotakin näytettävää minulle?
- Ehkä.
- Tomáš, sinun pitää lopettaa tämä salaperäisen leikkiminen!
- Sanoo nainen joka tupsahtaa elämääni tyhjästä ja sanoo haluavansa päästä tutkimaan arkistojen salattuja tarinoita. Sovitaanko, että kerrotaan omat salaisuutemme, jos niitä on, sitten kun on niiden aika.
Miia nyökkäsi. Hän pani lenkkarit jalkaan ja anorakin päälleen. Vaikka oli keväinen päivä, pihalle johtavat varjoon jääneet portaat olivat jäähileen peitossa. Tietenkään niitä ei ollut suolattu tai hiekoitettu. Tietenkään portaiden reunalla ei ollut kaidetta. Tomáš tarttui lupaa kysymättä Miian käsivarteen.
- Suomessa olisi vuokranantajan asia pitää nämä portaat kunnossa, Miia tuhahti.
- Niin täällä Tšekissäkin, mutta täällä ajatellaan pikemminkin niin, että tulee halvemmaksi maksaa muutama sairaalalasku kuin pitää portaat ja kadut kunnossa.
He kävelivät puiston läpi, kohti metroasemaa. Aseman nimi oli Pankrác.
- Tiedätkö, mistä Pankrác on tunnettu? Tomáš kysyi.
- Kaikki puhuvat epämääräisesti jostakin Pankrácin vankilasta, joka täällä on joskus ollut.
- Vankila täällä on vieläkin, mutta toisen maailmansodan aikana se oli Gestapon vankila.
Vaikka puisto kylpi vielä ilta-auringossa, Miiaa tärisytti. Samassa hän huomasi, että Tomáš piti häntä edelleen käsivarresta kiinni.
- T'ämä ei ole ollut sinulle mikään paras päivä vieraassa kaupungissa, Mia. Minun ei olisi pitänyt alkaa nyt puhua Pankrácista. Osaatko sanoa tällä hetkellä mitään hyvää Prahasta?
Ohi kulki kaksi koiran omistajaa, joiden lemmikit tepsuttivat mallikelpoisesti puistokäytävän reunassa. Miian nähtyään ne huiskuttivat iloisesti häntäänsä, mutta eivät rynnänneet kohti.
- Koirat koulutetaan täällä paremmin kuin Suomessa, Miia vastasi.
Puiston jälkeen he kääntyivät kohti pohjoista ja kävelivät pienen matkan suuren kylmän sodan aikaisen valtakadun reunaa. Pian oikealla puolella, pienen kukkulan laella, häämötti pätkä punaista tiiliseinää ja peltikattoa.
- Tuo on se Gestapon vankila, sinne menemme ensi viikolla, Tomáš sanoi.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2769110/240-hannan-tarina/
- Jaksaisitko lähteä pienelle kävelylle? Tomáš kysyi.
- Onko sinulla taas jotakin näytettävää minulle?
- Ehkä.
- Tomáš, sinun pitää lopettaa tämä salaperäisen leikkiminen!
- Sanoo nainen joka tupsahtaa elämääni tyhjästä ja sanoo haluavansa päästä tutkimaan arkistojen salattuja tarinoita. Sovitaanko, että kerrotaan omat salaisuutemme, jos niitä on, sitten kun on niiden aika.
Miia nyökkäsi. Hän pani lenkkarit jalkaan ja anorakin päälleen. Vaikka oli keväinen päivä, pihalle johtavat varjoon jääneet portaat olivat jäähileen peitossa. Tietenkään niitä ei ollut suolattu tai hiekoitettu. Tietenkään portaiden reunalla ei ollut kaidetta. Tomáš tarttui lupaa kysymättä Miian käsivarteen.
- Suomessa olisi vuokranantajan asia pitää nämä portaat kunnossa, Miia tuhahti.
- Niin täällä Tšekissäkin, mutta täällä ajatellaan pikemminkin niin, että tulee halvemmaksi maksaa muutama sairaalalasku kuin pitää portaat ja kadut kunnossa.
He kävelivät puiston läpi, kohti metroasemaa. Aseman nimi oli Pankrác.
- Tiedätkö, mistä Pankrác on tunnettu? Tomáš kysyi.
- Kaikki puhuvat epämääräisesti jostakin Pankrácin vankilasta, joka täällä on joskus ollut.
- Vankila täällä on vieläkin, mutta toisen maailmansodan aikana se oli Gestapon vankila.
Vaikka puisto kylpi vielä ilta-auringossa, Miiaa tärisytti. Samassa hän huomasi, että Tomáš piti häntä edelleen käsivarresta kiinni.
- T'ämä ei ole ollut sinulle mikään paras päivä vieraassa kaupungissa, Mia. Minun ei olisi pitänyt alkaa nyt puhua Pankrácista. Osaatko sanoa tällä hetkellä mitään hyvää Prahasta?
Ohi kulki kaksi koiran omistajaa, joiden lemmikit tepsuttivat mallikelpoisesti puistokäytävän reunassa. Miian nähtyään ne huiskuttivat iloisesti häntäänsä, mutta eivät rynnänneet kohti.
- Koirat koulutetaan täällä paremmin kuin Suomessa, Miia vastasi.
Puiston jälkeen he kääntyivät kohti pohjoista ja kävelivät pienen matkan suuren kylmän sodan aikaisen valtakadun reunaa. Pian oikealla puolella, pienen kukkulan laella, häämötti pätkä punaista tiiliseinää ja peltikattoa.
- Tuo on se Gestapon vankila, sinne menemme ensi viikolla, Tomáš sanoi.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2769110/240-hannan-tarina/
tiistai 28. kesäkuuta 2011
Tepsutus (Miia ja Tomáš 3)
http://leelia.vuodatus.net/blog/2769106/23-tepsutus/
Miia istahti lattialle ostoskassiensa keskelle. Häntä huimasi, eikä arkistossa vietetyn päivän ajatteleminen saanut hänen mieltään yhtään rauhallisemmaksi. Tähän asti hän oli aina uskonut siihen, että menneisyyttä kannattaa ja pitääkin tutkia, mutta nyt hän ei ollut enää ihan varma. Pelkästään kuvakokoelma oli sen näköinen, ettei sen koko sisältöä ollut pengottu vuosikymmeniin, ehkä ei koskaan. Mitä kaikkea muuta tästä kaupungista löytyisi? Olisiko Miia valmis oikeasti kohtaamaan "kirjoittamattomia tarinoita", joita hän oli tullut Prahaan etsimään?
Huimaus ei hellittänyt. Vaikka Miia yritti kuinka nousta ylös, tai ainakin ajatuksen tasolla suunnitella nousemista, se ei onnistunut. Ruokakaupan kassi pitäisi purkaa melko pian, joten Miia suunnitteli ryömimistä jääkaapille kassia perässään raahaten. Onneksi jääkaappi oli tässä vuokrahuoneessa lattiatasossa, joten ostosten purkaminen saattaisi jopa onnistua.
Juuri kun hän oli tarttumassa muovikassin kahvoihin, kuului portaista kahdet askeleet, hitaat ja reippaat. Kuului puheensorinaa. Pian oveen koputettiin napakasti. Miia raahautui ovelle, kurottautui painamaan kahvan alas. Onneksi hän ei ollut tällä kertaa pannut ovea takalukkoon.
Ensimmäisenä hän näki Frankin, alakerran naapurin. Frankin kalifornialainen hymy ei hyytynyt siinäkään vaiheessa, kun hän näki Miian lattialla, vaan hän kantoi tämän pari askelta sängyn luo. Miia nosti itse jalkansa ylös sängyn reunaa vasten.
Tomášin kasvot olivat ensin ylösalaisin, mutta pian ne kääntyivät lähelle Miian omia kasvoja.
- Joku vaisto minullakin on, kun arvasin, että sinulla on hätä, Tomáš sanoi.
- Yhtäkkiä vain alkoi huimata.
- Kotona, päiväunilla näin unta niistä rauniovalokuvista ja sinä olit niiden keskellä. Kun heräsin, lähdin heti.
Miia istahti lattialle ostoskassiensa keskelle. Häntä huimasi, eikä arkistossa vietetyn päivän ajatteleminen saanut hänen mieltään yhtään rauhallisemmaksi. Tähän asti hän oli aina uskonut siihen, että menneisyyttä kannattaa ja pitääkin tutkia, mutta nyt hän ei ollut enää ihan varma. Pelkästään kuvakokoelma oli sen näköinen, ettei sen koko sisältöä ollut pengottu vuosikymmeniin, ehkä ei koskaan. Mitä kaikkea muuta tästä kaupungista löytyisi? Olisiko Miia valmis oikeasti kohtaamaan "kirjoittamattomia tarinoita", joita hän oli tullut Prahaan etsimään?
Huimaus ei hellittänyt. Vaikka Miia yritti kuinka nousta ylös, tai ainakin ajatuksen tasolla suunnitella nousemista, se ei onnistunut. Ruokakaupan kassi pitäisi purkaa melko pian, joten Miia suunnitteli ryömimistä jääkaapille kassia perässään raahaten. Onneksi jääkaappi oli tässä vuokrahuoneessa lattiatasossa, joten ostosten purkaminen saattaisi jopa onnistua.
Juuri kun hän oli tarttumassa muovikassin kahvoihin, kuului portaista kahdet askeleet, hitaat ja reippaat. Kuului puheensorinaa. Pian oveen koputettiin napakasti. Miia raahautui ovelle, kurottautui painamaan kahvan alas. Onneksi hän ei ollut tällä kertaa pannut ovea takalukkoon.
Ensimmäisenä hän näki Frankin, alakerran naapurin. Frankin kalifornialainen hymy ei hyytynyt siinäkään vaiheessa, kun hän näki Miian lattialla, vaan hän kantoi tämän pari askelta sängyn luo. Miia nosti itse jalkansa ylös sängyn reunaa vasten.
Tomášin kasvot olivat ensin ylösalaisin, mutta pian ne kääntyivät lähelle Miian omia kasvoja.
- Joku vaisto minullakin on, kun arvasin, että sinulla on hätä, Tomáš sanoi.
- Yhtäkkiä vain alkoi huimata.
- Kotona, päiväunilla näin unta niistä rauniovalokuvista ja sinä olit niiden keskellä. Kun heräsin, lähdin heti.
 |
| Lidice 10.4.2011 |
perjantai 24. kesäkuuta 2011
Taiat
Ne yöt
kuin elokuvassa
"Kivenpyörittäjän kylä"
ovat aarteeni.
Vaikka saisin kaikki rahat maailmassa,
en vaihtaisi niitä valkeaan taivaaseen.
Tiedän,
että kun aivan huomaamatta
on aamu,
kaikki näyttää toiselta
- tavalliselta.
Anna minun silti pitää yö
valkoinen.
http://runoruno.vuodatus.net/blog/2942990/213-haaste/
kuin elokuvassa
"Kivenpyörittäjän kylä"
ovat aarteeni.
Vaikka saisin kaikki rahat maailmassa,
en vaihtaisi niitä valkeaan taivaaseen.
Tiedän,
että kun aivan huomaamatta
on aamu,
kaikki näyttää toiselta
- tavalliselta.
Anna minun silti pitää yö
valkoinen.
http://runoruno.vuodatus.net/blog/2942990/213-haaste/
perjantai 17. kesäkuuta 2011
Muovinen elämä (Miia ja Tomáš 2)
Arkisto sulkeutui kello kolme, ja kaikki muut kuvakokoelmia tutkivat ihmiset joutuivat lähtemään pois.
- Meillä on vielä tunti aikaa, Tomáš sanoi.
Blondi virkailija jätti teemukinsa pöydälleen, sanoi jotakin Tomášille ja lähti. Hänen kenkänsä kopisivat käytävällä vielä pitkään.
- Minulla on sellainen kulkukortti, joka sallii ovien sulkemisen vielä vähän neljän jälkeen, siksi meillä on vielä tunti aikaa, Tomáš jatkoi.
- Mitä me oikeastaan etsimme?
- Ei tuollaista kannata nyt miettiä, joskus se selviää vasta kun olemme löytäneet.
- On siinä minulla sotahistorioitsija, eikö tutkimussuunnitelma ole kaikki kaikessa.
- Ei.
Miia vaikeni. Hän tarttui Tomášin ojentamaan kuvapinoon ja ryhtyi selaamaan. Tässä laatikossa oli kuvia raunioista. Ne kaikki näyttivät samanlaisilta. Jokaisessa laatikossa oli 500 kuvaa, niin nainen oli sanonut. Miian laskjen mukaan he olivat käyneet päivän aikana läpi yhteensä 2500 kuvaa. Yksikään raunio ei näyttänyt Miiasta mielenkiintoiselta, hän seurasi syrjäsilmällä Tomášia ja totesi tämänkin olevan jo melko puutunut.
Kun laatikon kaikki kuvat oli selailtu, he päättivät lopettaa, vaikka aikaa oli vielä melkein puoli tuntia jäljellä. Arkistorakennuksen edustan puistoa kunnostavat työmiehetkin pakkailivat tavaroitaan. Iltapäivän aurinko lämmitti mukavasti kasvoja, kun he kävelivät metroasemalle päin. Sanaakaan ei vaihdettu, Miiasta tuntui, että Tomáš tiesi enemmän toisen maailmansodan vaietuista tarinoista kuin mitä antoi ymmärtää. Hän mietti, miksi oli itse lähtenyt penkomaan vieraan kansan menneisyyttä, kielitaidottomana, mutta ei virkkanut epäilyksentunteestaan sanaakaan miehelle, jolla oli sama kiinnostuksenkohde sekä kulkulupa sota-arkistoon. Pian he erkanivat tahoilleen, Miia metroon, Tomáš ratikkaan.
Miia matkusti metrolla pari asemanväliä, Tasavallan aukiolle. Palladium-ostoskeskus kutsui häntä luokseen yhtä voimakkaasti kuin salaperäiset arkistot. Hän tiesi, että luottokorttilasku tulisi olemaan jo nyt liian suuri, mutta olisiko oikeastaan kovin suuri synti ostaa pitkästä aikaa uusia vaatteita?
Tuona iltapäivänä hän ei sanonut kertaakaan ei. Hän antoi ukrainalaisen ihmekivikauppiaan kiillottaa käsittelemättömät kyntensä kiiltäviksi. Hän käveli kehotuksesta sisään alusvaateliikkeeseen saadakseen ilmaisen palasaippuan ja palasi sieltä keskisuurta paperikassia kantaen. Hän suostui jopa siihen, että joku melko hyvin englantia puhuva poika puhdisti hänen silmälasinsa, sitten hän osti sadalla kruunulla puhdistusnestettä, jota kuulemma myydään Saksassa 30 eurolla. Normaalihintaiset vaatteet 20 %:n alennus, täytyihän tuohonkin tilaisuuteen tarttua. Englanniksi käännettyä tšekkikirjallisuutta, täytyyhän sitä ostaa vino pino kun täällä kerran on. Lopuksi päivällinen ravintolakerroksessa ja leivoskahvit.
Metromatka kämpille oli tuskaa, juna oli niin täynnä, ettei Miialla ollut pienintä toivoakaan päästä istumaan. Kassit painoivat ja hiersivät käsiä. Metrolta oli vielä pieni kävely kotiovelle. Kun hän laski kaikki kassit maahan, lattia tuntui hyllyvän hänen jalkojensa alla.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2769104/238-muovinen-elama/
- Meillä on vielä tunti aikaa, Tomáš sanoi.
Blondi virkailija jätti teemukinsa pöydälleen, sanoi jotakin Tomášille ja lähti. Hänen kenkänsä kopisivat käytävällä vielä pitkään.
- Minulla on sellainen kulkukortti, joka sallii ovien sulkemisen vielä vähän neljän jälkeen, siksi meillä on vielä tunti aikaa, Tomáš jatkoi.
- Mitä me oikeastaan etsimme?
- Ei tuollaista kannata nyt miettiä, joskus se selviää vasta kun olemme löytäneet.
- On siinä minulla sotahistorioitsija, eikö tutkimussuunnitelma ole kaikki kaikessa.
- Ei.
Miia vaikeni. Hän tarttui Tomášin ojentamaan kuvapinoon ja ryhtyi selaamaan. Tässä laatikossa oli kuvia raunioista. Ne kaikki näyttivät samanlaisilta. Jokaisessa laatikossa oli 500 kuvaa, niin nainen oli sanonut. Miian laskjen mukaan he olivat käyneet päivän aikana läpi yhteensä 2500 kuvaa. Yksikään raunio ei näyttänyt Miiasta mielenkiintoiselta, hän seurasi syrjäsilmällä Tomášia ja totesi tämänkin olevan jo melko puutunut.
Kun laatikon kaikki kuvat oli selailtu, he päättivät lopettaa, vaikka aikaa oli vielä melkein puoli tuntia jäljellä. Arkistorakennuksen edustan puistoa kunnostavat työmiehetkin pakkailivat tavaroitaan. Iltapäivän aurinko lämmitti mukavasti kasvoja, kun he kävelivät metroasemalle päin. Sanaakaan ei vaihdettu, Miiasta tuntui, että Tomáš tiesi enemmän toisen maailmansodan vaietuista tarinoista kuin mitä antoi ymmärtää. Hän mietti, miksi oli itse lähtenyt penkomaan vieraan kansan menneisyyttä, kielitaidottomana, mutta ei virkkanut epäilyksentunteestaan sanaakaan miehelle, jolla oli sama kiinnostuksenkohde sekä kulkulupa sota-arkistoon. Pian he erkanivat tahoilleen, Miia metroon, Tomáš ratikkaan.
Miia matkusti metrolla pari asemanväliä, Tasavallan aukiolle. Palladium-ostoskeskus kutsui häntä luokseen yhtä voimakkaasti kuin salaperäiset arkistot. Hän tiesi, että luottokorttilasku tulisi olemaan jo nyt liian suuri, mutta olisiko oikeastaan kovin suuri synti ostaa pitkästä aikaa uusia vaatteita?
Tuona iltapäivänä hän ei sanonut kertaakaan ei. Hän antoi ukrainalaisen ihmekivikauppiaan kiillottaa käsittelemättömät kyntensä kiiltäviksi. Hän käveli kehotuksesta sisään alusvaateliikkeeseen saadakseen ilmaisen palasaippuan ja palasi sieltä keskisuurta paperikassia kantaen. Hän suostui jopa siihen, että joku melko hyvin englantia puhuva poika puhdisti hänen silmälasinsa, sitten hän osti sadalla kruunulla puhdistusnestettä, jota kuulemma myydään Saksassa 30 eurolla. Normaalihintaiset vaatteet 20 %:n alennus, täytyihän tuohonkin tilaisuuteen tarttua. Englanniksi käännettyä tšekkikirjallisuutta, täytyyhän sitä ostaa vino pino kun täällä kerran on. Lopuksi päivällinen ravintolakerroksessa ja leivoskahvit.
Metromatka kämpille oli tuskaa, juna oli niin täynnä, ettei Miialla ollut pienintä toivoakaan päästä istumaan. Kassit painoivat ja hiersivät käsiä. Metrolta oli vielä pieni kävely kotiovelle. Kun hän laski kaikki kassit maahan, lattia tuntui hyllyvän hänen jalkojensa alla.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2769104/238-muovinen-elama/
torstai 16. kesäkuuta 2011
Odotus
Bussipysäkki ja tihkusade.
Mies rapaisissa vaatteissa:
"Vitun huora, örrörröööö."
Kaikkien katseet sinkoavat
eri suuntiin kuin auringonsäteet.
Mies rapaisissa vaatteissa
nostaa kädet korvilleen,
heiluttaa sormiaan,
näyttää kieltä.
"Nönnönnööö."
Bussi tulee,
ei minun.
Siihen astuvat kaikki
paitsi minä
ja mies rapaisissa vaatteissa.
http://runoruno.vuodatus.net/blog/2936483/212-haaste/
Mies rapaisissa vaatteissa:
"Vitun huora, örrörröööö."
Kaikkien katseet sinkoavat
eri suuntiin kuin auringonsäteet.
Mies rapaisissa vaatteissa
nostaa kädet korvilleen,
heiluttaa sormiaan,
näyttää kieltä.
"Nönnönnööö."
Bussi tulee,
ei minun.
Siihen astuvat kaikki
paitsi minä
ja mies rapaisissa vaatteissa.
http://runoruno.vuodatus.net/blog/2936483/212-haaste/
perjantai 10. kesäkuuta 2011
Reimalento (Miia ja Tomáš 1)
Sota-arkisto oli koko korttelin mittainen rakennus, jo ulkoa päin se näytti rapistuneelta. Tomáš johdatti Miian rakennukseen sisään, pitkälle käytävälle, jossa maali oli varissut pois jokaisesta seinästä. Käytävän varrella oli monia pinoja kosteita arkistomappeja.
- Tulva, sanoi Tomáš ja osoitti niitä.
- Sääli, että näin paljon tietoa katoaa ikuisiksi ajoiksi.
- Tämä kaupunki kätkee niin paljon salaisuuksia, Mia, on parempikin, että osa niistä katoaa historian hämärään.
He kävelivät ja kävelivät, käytävä tuntui Miiasta loputtomalta. Hän yhä surkutteli tuhoutuneita arkistomappeja, mutta ehkä osa niistä voitaisiin sittenkin pelastaa.Rakennus oli aikanaan palvellut invalidihotellina, ja Miia pystyi kuvittelemaan miehiä pyörätuoleissaan ja vanhanaikaisiin kainalosauvoihin nojaten kulkemassa pitkin käytäviä, huoneesta toiseeseen tapaamassa tuttujaan. Voi sitä ihmettä, ettei liikuntaeste ollut enää automaattisesti este matkustelulle. Käytävän päässä häämötti portaikko, josta lähti rappuset sekä vasemmalle että oikealla. Vieläkin pystyi näkemään, että ne olivat olleet joskus hyvin kauniit.
- Noilla portailla on kuvattu Ozzy Osbournen musiikkivideo, Tomáš katkaisi hiljaisuuden.
- Voin kuvitella.
- Onhan tämä ankea rakennus, mutta täällä ne kaikki sotakuvat ovat arkistoituna.
- Minusta tämä rakennus on pelottava.
- Mennään vain eteenpäin, kaikki on täällä samanlaista kuin ulkonakin, vaikka nämä seinät ovat kieltämättä lahoamispisteessä.
Arkiston kuvakokoelma oli käytännössä pieni huone, joka oli erotettu käytävästä kahdella ovella. Molemmat ovet olivat kärsineet kosteusvaurioita, ne menivät juuri ja juuri kiinni ja maali oli hilseillyt niistä rumasti. Myös ovista pystyi näkemään niiden menneen kauneuden. Kokoelmanhoitaja oli keski-ikäinen blondi nainen, joka tervehti Tomášia lämpimästi hymyillen. He vaihtoivat muutaman sanan tšekiksi ja pian nainen kantoi pöydälle laatikon, jossa oli satoja kuvia.
Kuvat oli liimattu ohuille pahvikorteille, ne oli nimetty ja numeroitu. Ilmeisesti ensimmäinen arkistoija ei ollut osannut äidinkieltään riittävän hyvin, sillä tekstejä oli korjailtu myöhemmin erilaisella käsialalla ja erivärisellä musteella. Tšekin kielen ortografia näyttää kieltämättä vaikealta, mutta joskus kuvan nimi oli vedetty kokonaan yli ja tilalle oli kirjoitettu jotakin ihan muuta. Kumpikohan mahtaa olla totuus, miettti Miia.
Tomáš otti nipun kuvia kouriinsa ja alkoi selailla niitä tottuneesti. Miia seurasi vierestä, silmissä vilahtelivat nuoret kasvot toisensa perään. Jokaisella oli suurin piirtein samanlainen univormu ja avoin katse.
- Täällä pitäisi olla kuva jokaisesta toisen maailmansodan tšekkilentäjästä, heitä RAF koulutti noin tuhat.
- Miten heille kävi sodan jälkeen?
- Huonosti, monelle. Mutta osa ymmärsi lähteä takaisin Britanniaan ennen kuin kommunistit pääsivät valtaan. Katso, tämäkin kaveri palveli RAF:ssä 60-luvulle saakka.
Monessa kortissa mainittiin kuvaa esittävän lentäjän kohtalo: "kaatui isänmaansa puolesta", "teloitettiin", "katosi", "Britanniassa", "Australiassa", "Yhdysvalloissa"... Pian Tomáš löysi etsimänsä.
- Tässä on yksi tšekkien sankareista, hänet pudotettiin muutaman toverinsa kanssa jonnekin Protektoraatin alueelle, ja he onnistuivat murhaamaan Heydrichin, joka tunnettiin myös Prahan teurastajana.
- Selvisikö hän itse hengissä?
- Yksikään ei selvinnyt.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2769018/237-reimalento/
- Tulva, sanoi Tomáš ja osoitti niitä.
- Sääli, että näin paljon tietoa katoaa ikuisiksi ajoiksi.
- Tämä kaupunki kätkee niin paljon salaisuuksia, Mia, on parempikin, että osa niistä katoaa historian hämärään.
He kävelivät ja kävelivät, käytävä tuntui Miiasta loputtomalta. Hän yhä surkutteli tuhoutuneita arkistomappeja, mutta ehkä osa niistä voitaisiin sittenkin pelastaa.Rakennus oli aikanaan palvellut invalidihotellina, ja Miia pystyi kuvittelemaan miehiä pyörätuoleissaan ja vanhanaikaisiin kainalosauvoihin nojaten kulkemassa pitkin käytäviä, huoneesta toiseeseen tapaamassa tuttujaan. Voi sitä ihmettä, ettei liikuntaeste ollut enää automaattisesti este matkustelulle. Käytävän päässä häämötti portaikko, josta lähti rappuset sekä vasemmalle että oikealla. Vieläkin pystyi näkemään, että ne olivat olleet joskus hyvin kauniit.
- Noilla portailla on kuvattu Ozzy Osbournen musiikkivideo, Tomáš katkaisi hiljaisuuden.
- Voin kuvitella.
- Onhan tämä ankea rakennus, mutta täällä ne kaikki sotakuvat ovat arkistoituna.
- Minusta tämä rakennus on pelottava.
- Mennään vain eteenpäin, kaikki on täällä samanlaista kuin ulkonakin, vaikka nämä seinät ovat kieltämättä lahoamispisteessä.
Arkiston kuvakokoelma oli käytännössä pieni huone, joka oli erotettu käytävästä kahdella ovella. Molemmat ovet olivat kärsineet kosteusvaurioita, ne menivät juuri ja juuri kiinni ja maali oli hilseillyt niistä rumasti. Myös ovista pystyi näkemään niiden menneen kauneuden. Kokoelmanhoitaja oli keski-ikäinen blondi nainen, joka tervehti Tomášia lämpimästi hymyillen. He vaihtoivat muutaman sanan tšekiksi ja pian nainen kantoi pöydälle laatikon, jossa oli satoja kuvia.
Kuvat oli liimattu ohuille pahvikorteille, ne oli nimetty ja numeroitu. Ilmeisesti ensimmäinen arkistoija ei ollut osannut äidinkieltään riittävän hyvin, sillä tekstejä oli korjailtu myöhemmin erilaisella käsialalla ja erivärisellä musteella. Tšekin kielen ortografia näyttää kieltämättä vaikealta, mutta joskus kuvan nimi oli vedetty kokonaan yli ja tilalle oli kirjoitettu jotakin ihan muuta. Kumpikohan mahtaa olla totuus, miettti Miia.
Tomáš otti nipun kuvia kouriinsa ja alkoi selailla niitä tottuneesti. Miia seurasi vierestä, silmissä vilahtelivat nuoret kasvot toisensa perään. Jokaisella oli suurin piirtein samanlainen univormu ja avoin katse.
- Täällä pitäisi olla kuva jokaisesta toisen maailmansodan tšekkilentäjästä, heitä RAF koulutti noin tuhat.
- Miten heille kävi sodan jälkeen?
- Huonosti, monelle. Mutta osa ymmärsi lähteä takaisin Britanniaan ennen kuin kommunistit pääsivät valtaan. Katso, tämäkin kaveri palveli RAF:ssä 60-luvulle saakka.
Monessa kortissa mainittiin kuvaa esittävän lentäjän kohtalo: "kaatui isänmaansa puolesta", "teloitettiin", "katosi", "Britanniassa", "Australiassa", "Yhdysvalloissa"... Pian Tomáš löysi etsimänsä.
- Tässä on yksi tšekkien sankareista, hänet pudotettiin muutaman toverinsa kanssa jonnekin Protektoraatin alueelle, ja he onnistuivat murhaamaan Heydrichin, joka tunnettiin myös Prahan teurastajana.
- Selvisikö hän itse hengissä?
- Yksikään ei selvinnyt.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2769018/237-reimalento/
torstai 9. kesäkuuta 2011
Kesäkummitus
Sanoit silmät kirkkaina,
että mustelmaasi on ilmestynyt
Jeesuksen kasvot.
Minusta se näytti ihan kummitukselta
kello kaksi yöllä
kesäkuun alussa.
http://runoruno.vuodatus.net/blog/2931101/211-haaste/
että mustelmaasi on ilmestynyt
Jeesuksen kasvot.
Minusta se näytti ihan kummitukselta
kello kaksi yöllä
kesäkuun alussa.
http://runoruno.vuodatus.net/blog/2931101/211-haaste/
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)