torstai 25. elokuuta 2011

Kuiskaaja (Miia ja Tomáš osa 11)

Miia ja Tomáš halasivat kevyesti, sitten Miia sanoi haluavansa palata kuvien pariin. Tomáš nyökkäsi ja lähti hakemaan itselleen omaa laatikollistaan. Kun Miia oli levittäytynyt koko pöydän leveydelle kuvineen ja muistivihkoineen, Tomáš vei omansa sivuhuoneeseen, jonka tiesi vanhasta tottumuksesta tyhjäksi ja varsin hiljaiseksi.

Miia jatkoi vankien kasvojen tuijottamista, vaikka hänen silmiinsä jo sattui jokaisen silmänmuodon, kulmakarvojen ja leuan kulmikkuuden tuijottaminen ja vertailu villapaitamiehen kuvaan. Hän laittoi kuvat takaisin laatikkoon, siihen järjestykseen missä ne olivat olleetkin. Viimeisen tutkimansa kuvan numeron hän merkitsi muistivihkoonsa. Jos hän löytäisi etsimänsä, hän toivoi, että tuo epävarma käsiala, joka oli nimennyt ilmeisesti joka ikisen kuvan tässä kokoelmassa ja jota joku taitavampi oli korjaillutkin, olisi kirjoittanut nimen juuri siihen kuvaan. Etu- ja sukunimen. Tämäkään ei ollut löytämisen päivä. Viimeisenä pöydällä oli enää hymyilevä villapaitamies ja jylhät vuoret. Miia silitti miehen poskea ja oli varma siitä, että tämän katse kirkastui siitä.

Tomáš ei saanut etsimistyötään kunnolla edes käyntiin. Hän vain tuijotteli panssarivaunua toisensa perään. Välillä hän vilkuili salaa Miiaa varsinaisen lukusalin puolelle. Hän oli jättänyt oven tahallaan auki siinä toivossa, että Miian olemus paljastaisi edes jotakin. Miksi Miia halusi nähdä keskitysleirivankien kuvia?

Lähtiessään Miia tarttui hyvästiksi Tomášin käteen, se tuntui samalta kuin ennenkin, vaikka jossakin syvällä mielenpohjalla kuiskutteli ääni toistellen nimeä "herra tohtori Rybář".

http://leelia.vuodatus.net/blog/2956860/247-kuiskaaja/

torstai 18. elokuuta 2011

Liirum vai laarum (Miia ja Tomáš osa 10)

Tomáš oli ratkaisunsa tehnyt jo ennen lounastaukoa. Pelkkä ranskalainen panssarivaunuintoilijakin oli ollut hänelle liikaa, mutta tunnelman kruunasi itävaltalainen, äärioikeistolaiseksikin syytetty nykyhistoriantutkija, jonka aksentista ei saanut selvää eikä sisällössäkään tuntunut olevan päätä eikä häntää. Niinpä Tomáš söi lounaan, joka oli tietysti knöödeleitä lihakastikkeessa sekä kirsikkamehua, hyvästeli lyhyesti tuttavansa ja häipyi.

Oikeastaan hän olisi halunnut ajella ratikalla sota-arkistoon, mutta tiesi metron nopeammaksi vaihtoehdoksi. Pitkään hän ei ehtinyt raittiissa ilmassa olemaan, sillä metron sisäänkäynti oli aivan yliopistorakennuksen nurkalla. Hän katseli matkustajia. Miehiä, joilta fasismi oli vienyt lapsuuden, kommunismi nuoruuden, kapitalismi työpaikan ja verottaja varmaan seuraavaksi halvan oluen. Koululaisia reppuineen, vaikka kello ei ollut vielä kahtatoistakaan. Turisteja, jotka tukkivat ovet niin sisään kuin uloskin pyrkiviltä.

Tomášin viereen istui mies, joka näytti ihan kylähullulta Slovakian-mummolan naapurista. Huhuttiin, että tuo kylähullu olisi ollut 1950-luvulla pahamaineisessa Leopoldovin vankilassa eikä siksi oikein koskaan palautunut ennalleen. Tämä vieressä istuva mies kaivoi salkustaan kansion, jossa luki: Prague Congress of Clinical Psychiatry 2011.

Palattuaan takaisin maan pinnalle Tomáš käveli pienen hetken sota-arkiston edustalla olevassa puistossa. Kaupungin viheryksikkö oli tuonut multaa viheralueille ja istuttanut useita uusia puita. Vanhat, jo lahonneet puut makasivat vielä paksuina rankoina, niiden oksat oli jo viety pois. Aikansa puuvanhuksia surtuaan Tomáš heilautti vartijalle kättään ja ovelle kulkukorttiaan.

Kuvakokoelman blondi tuli jo ensimmäisissä portaissa vastaan.
- Jätin sen suomalaisen katselemaan omin päin kuvia, Zdenka laittakoon ovet kiinni lähtiessään. Minä lähden pitämään ylityövapaita.
- Aina parempi, sanoi Tomáš vahingossa ääneen.

Hän löysi Miian kumartuneena kuvien ylle, tämä oli levitellyt koko ison pöydän täyteen kuvakortteja. Niissä jokaisessa oli vangin kuva. Miian kädessä oli tuttuakin tutumpi kuva miehestä, joka virnisteli vuorimaiseman keskellä. Kun hän näki Tomášin, hän häkeltyi, mutta vain alle sekunniksi. Sitten hän sanoi:
- Aika vaikea hakea sinisiä silmiä mustavalkoisista kuvista.
- Varsinkin, kun minun silmät ovat ruskeat, Tomáš vastasi.
Miia alkoi nauraa ääneen.

http://leelia.vuodatus.net/blog/2769139/246-liirum-vai-laarum/
-

keskiviikko 10. elokuuta 2011

Koulunpenkillä (Miia ja Tomáš osa 9)

Maanantaina Miia meni kuvakokoelmaan yksin, niin oli sovittukin, mutta se tuntui yksinäisemmältä kuin koskaan. Edes ensimmäinen ilta Prahassa, ilman matkatavaroita ja kännykästäkin akku lopussa, ei tuntunut niin orvolta. Matkalaukkukin oli sentään tullut pikkutunneilla perille.

Pöydällä, kuvalaatikkojen, Miian moneen kertaan ruttautuneen muistivihon ja kynäpussin vieressä oli muovitasku. Hän oli ottanut hymyilevän villapaitamiehen kuvan mukaansa.Miia alkoi käydä läpi vankien kuvia. Oli poliittisia vankeja, etnisistä syistä vangittuja, liiallisen sivistyksensä tai taiteellisuutensa tähden vangittuja, ilmeisesti myös muuten vain vangittuja. Joskus Miiasta tuntu, että vankien ilmeet muuttuivat, niihin saattoi tulla pientä hymynkaretta, jos hän vilkaisi kuvaa nopeasti. Lähempi tarkastelu toi takaisin epätoivon. Muovitaskussa olevan miehen hymyä sen sijaan ei väräyttänyt mikään.

Miia luuli, että koko hänen valitsemansa laatikko olisi vankien kuvia, mutta ehkä hän oli ymmärtänyt blondin naisen haparoivan englannin väärin. Miia vilkaisi kysyvästi blondiin, mutta tämä oli keskittynyt teensä aromeihin ja Blesk-lehden nettisivuihin. Jäisi arvoitukseksi, miksi laatikon viimeiset sata kuvaa esittivätkin vankilan henkilökuntaa. Vanhanaikaisella, haparoivalla käsialalla valokuvan pahvitaustalle oli kirjoitettu nimiä, joita kuvat esittivät. Miia tavaili puoliääneen nimiä ja löysi yhden hyvinkin tutun, Rybář.

Rybář oli vankilan lääkäri, hänellä oli tumma tukka ja ilmeikkäät kulmakarvat. Harvassa kuvassa Rybářilla  oli lääkärin takki tai muitakaan ammattiin liittyvää rekvisiittaa ympärillään. Pääasiassa hän istui klubilla saksalaisten univormumiesten keskellä. Miia tuijotti ja tuijotti lääkäriä. Hän kaiveli laukustaan vaaleanpunaisen pokkarikameransa ja alkoi  räpsiä. Kädet vapisivat, vaikkakin niin heikosti, ettei se näkynyt ulospäin. Ainoastaan kuvien tärähtämisestä näkyi, ettei ote ollut vakaa.

Muutaman minuutin päästä blondi havahtui julkkisjuorujen keskeltä ja kiiruhti tuomaan lomakkeen. Miia nyökkäsi ja vakuutteli merkkaavansa jokaisen kopioimansa kuvan numeron lomakkeelle.Hänen suunsa liikkui mutta aivot olivat jossakin ihan muualla.

Samaan aikaan Tomáš istui yhdessä Kaarlen yliopiston lukemattomista luentosaleista. Hän kurtisteli kulmiaan väsymyksestä, huonosti nukuttuja öitä oli takana jo kolme eikä niille loppua näkynyt. Luennoitsija, joku Ranskasta raahattu ekspertti, selitti äänekkäällä englannillaan panssarivaunun kehityksestä ensimmäiseen maailmansotaan mennessä. Tomášin mielestä tuo kaikki oli tyhjänpäiväistä höpinää.

http://leelia.vuodatus.net/blog/2769135/245-koulunpenkilla/

lauantai 6. elokuuta 2011

Näin ne unet meitä auttavat?

Kirjoittajaa usein neuvotaan hyödyntämään unimaailmaansa tekstin tuottamisessa. Olen tätä viime aikoina kokeillutkin, ja se on ollut mielenkiintoinen prosessi. Jostakin syystä käy niin, että kun uniinsa kiinnittää huomiota, niitä alkaa myös muistaa paremmin. Toisaalta jos unia päättää käyttää, saa varautua myös huvittaviin sattumuksiin.

Tänään esimerkiksi otin pienet päiväunet, kun olin noussut jo aamukuudeksi uimaan. Unessa työstin tarinaa ja keksin siihen kaksi lukua. Ensimmäisessä luvussa nuori mies on liftaamassa Suomesta Amsterdamiin ja saa Tanskan salmissa kyydin rekkakuskilta, joka on menossa Amsterdamiin. Toisessa luvussa rekkakuski (joka muistuttaa kovasti yhtä vanhaa luokkakaveriani, joka ajaa rekkaa) joutuu riitoihin kahden naisen kanssa jollakin levähdyspaikalla. Liftarimies miettii, pitäisikö jatkaa matkaa toisen kyydissä vai odottaa, että rekkakuski rauhoittuu.

Heräsin päiväunilta hyvillä mielin, että näin olin unessa saanut paljon ideoita kirjoittamiseen. Vasta sohvalta noustuani tajusin, että eihän minulla ole mitään sellaista tarinaa työn alla, jossa voisin tällaisia ideoita käyttää. Nauratti aika lailla, kun tämä minulle valkeni.

Mutta kun kerran unessa seikkailtiin Tanskan salmissa, niin tässäpä kuvaa Juutinrauman sillalta viime kesäkuussa.

keskiviikko 3. elokuuta 2011

Elukkataulu (Miia ja Tomáš osa 8)

Miia tuskaili asuntonsa lukon kanssa, koskaan hän ei oppisi muistamaan, että ulko-oven avainta väännetään vasemmalle, asunnon oven taas oikealle. Tomášin huomion kiinnitti ensimmäisenä huoneessa olevaan parisänkyyn, ja hän alkoi ensi töikseen miettiä, kuka tai keitä siinä Miian kanssa nukkuu. Ajatus toi sisälle katkeransuloisen mustasukkaisuuden ja samalla inhon itseään kohtaan, eihän Miian yksityiselämä hänelle kuuluisi.

Siinä tuo mystinen suomalaisnainen sekoitteli kaakaota raidalliset sukat jalassaan. Ruokapöydällä rehotti kannettava tietokone, parisängyn tyhjällä puolella oli röykkiöittäin papereita ja erilaisia johtoja. Tyynyn vieressä lojui puoliksi syöty suklaalevy. Kirjahyllyksi tarkoitettu hyllykkö oli niinikään papereiden, muovitaskujen ja sekalaisen kirjallisuuden valtaama. Oli eurooppalaisia klassikoita, sarjakuva-albumeja ja romanttista viihdettä suloisessa sekamelkskassa. Vaatekaapin ovet olivat puoliksi raollaan, mutta niihin hän ei uskaltanut kurkistaa.

Ilmeisesti ajatus ei käynyt edes aivoissa asti, kun Tomáš oli jo hiipinyt hellan vieressä seisoskelevan Miian taakse, vetänyt itseään vasten ja kaatanut syliinsä sängylle. Hän tunsi vain hitusen liian kovan patjan häntäluunsa alla ja kuuli Miian kiljahduksen, vasta sitten tuli havahtuminen. Jälkikäteen hän tuli häpeämään sitä, että Miia joutui hieman pyristelemään päästäkseen irti.

Miia otti kaakaomukinsa ja istui pöydän ääreen, hiljaa. Tomáš ei voinut muuta kuin seurata esimerkkiä. Pöydällä, kannettavan vieressä oli mustavalkoinen valokuva, joka esitti nuorta vaaleaa miestä. Miehellä oli kuviollinen villapaita, taustalla siintelivät meri ja lumihuippuiset vuoret. Tuo mies virnistäisi ikuisesti voittajan hymyään.

Tomáš vilkaisi varovasti Miiaa, mutta tämän katse oli ylhäällä seinällä olevassa taulussa. Äänetön nyyhkytys piinasi Tomášin korvia, ja hän tiesi Miian haluavan pelastautua - niin kuin myyrä teki taulussa.




http://leelia.vuodatus.net/blog/2769131/244-elukkataulu/