Runotorstain haasteeseen yritän tälläkin viikolla vastata, mutta se on kovin hankalaa. En vain saa päivän ensimmäistä kodin ulkopuolista ääntä bongatuksi. Juuri nyt toivoisin, että se olisi kissan naukaisu, nimittäin postiluukusta tuli lappu, jossa tiedotettiin viime yönä meidän pihapiiristä karanneesta pikkukissasta. Oli pakkasyö, joten toivottavasti kissa on vielä kunnossa ja löytyy.
Luovien tekstien kirjoittaminen on ollut tuskallista viime aikoina. Gradu on sentään mennyt läpi, joten sitä ei nyt tarvitse enää murehtia - tosin lausuntoa siitä vielä odottelen. Jotenkin tuntuu jännältä ajatella, että graduni taltioituu jonnekin kirjaston tietokannan uumeniin sekä laitoksen omaan arkistoon, ja sitten ehkä joskus vuosien päästä joku sitä lueskelee. Mutta joku aina tulee luovan työskentelyn tielle. On seminaariristeilyä, kodin asioiden hoitamista, kulttuurielämyksiä, työtä, ihmisten tapaamista ja mitä kaikkea.
Jokin aika sitten näin unen, jossa istuin avoauton takapenkillä. Samassa hetkessä kun tajusin, että etupenkillä istuivat Jacqueline ja JFK, kuului laukaus, jonka seuraukset me tiedämme. Piilouduin takapenkin jalkatilaan ja makasin siellä jonkin aikaa. Sitten ryömin ulos ja pakenin. Yhtäkkiä olin jossakin vanhassa puutalossa. Äitini oli siellä ja kerroin hänelle, että olin Kennedyjen autossa, hän sanoi tietävänsä, että John Kennedy on ammuttu ja nyt minun pitää piiloutua. Hän piilotti minut vanhanaikaiseen vaatekomeroon. Istuin siellä kenkähyllyn päällä pimeässä. Tähän heräsin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti