August Strindberg - tuo kirjallinen mahalasku

Kirsti Ellilä bloggaa näköjään August Strindbergistä. Siitäpä heräsi sellainen muisto varhaisnuoruudesta, että meillä oli kotona hyllysssä Palkkapiian poika, osat 1 ja 2. Olin suuresti vaikuttunut osasta 1, koin suurta sympatiaa Strindbergiä kohtaan, kuinka kova kohtalo hänellä olikaan ollut. Jostakin syystä en heti perään kuitenkaan tarttunut osaan 1, vaan luin välissä muuta. Ehkä myös kesä vei ulos kavereiden luo, tms. Muistan nimittäin istuneeni kaivonkannella hellehattupäässä lukemassa ko. kirjaa.

Sitten jossakin vaiheessa, syksymmällä, joku kertoi minulle, että Palkkapiian poika on Strindbergin kuvitteellinen elämäkerta. Hän ei ole koskaan mitään kurjuutta nähnytkään, vaan elänyt itse palvelusväen ympäröimänä koko ikänsä. Kirjansa kautta hän halusi puuttua työväenluokan epäkohtiin. En koskaan lukenut Palkkapiian poika, osa 2:ta.

Miksi koskettavuus hävisi, miksi tunsin oloni pahasti petetyksi? Eihän kirja väittänyt koskaan olevansa mitään muuta kuin fiktiota. Tätä kysymystä pohdin yhä. Luultavasti pohdin sitä vielä vuonna 2013.

Kaikkea hyvää ensi vuoteen teille, jotka blogiani luette!

Susupari ja täyskäsi (Miia ja Tomáš osa 42)

Kun Tomášin puhelin soi, hän oli juuri katsomassa luontodokumenttia. Juuri samalla hetkellä kun hän kuuli Miian äänen, televisiosta tulvahtivat uros- ja naarassuden parittelun äänet. Tomáš muodosti toisella kädellä kupin puhelimensa suojaksi, toisella hän hamusi kaukosäädintä. Lopulta hän kuuli Miian äänen hiukan paremmin.

Miia kuulosti kireältä eikä yhtään ilahtuneelta siitä, että hänen matkalaukkuunsa oli tungettu kirjekuorellinen melkein kahdeksankymmentä vuotta vanhoja ruusunterälehtiä.

- Anteeksi, silloin se tuntui hyvältä idealta, olivathan ne ruusut sinun norjalaiselta isoukiltasi,Tomáš sopersi.

Miia lopetti puhelun lyhyeen, sillä häntä rupesi kiinnostamaan, mitä postilaatikosta oli juuri kolahtanut eteisen lattialle. Sininen kirjekuori kiinnosti eniten ja hän noukki sen hieman vapaampaan käteensä, eli siihen, jossa ei ollut puhelin, vaan ruusunterälehtikuori. Kirjekuori oli paksu, lähettäjä oli Matej, Tomášin kokkaileva kämppis.

- Varsinainen täyskäsi, Miia puuskahti itsekseen.

http://leelia.vuodatus.net/blog/archive?&y=2012&m=12

Perinne

Onnea on tietää,
että jouluruokakin loppuu joskus.

Kun on juhla,
miksi kaikki syövät pahoja ruokia?

Joulu
- tuo laihdutuksen kulta-aika,
joka saapuu siivin hopeisin.

Voima

Kun palaan kotiin
sinisten varjojen keskelle,
ovat portaat jo lakaistut lumesta
- minun ovellani
ja naapurin.

http://runoruno.vuodatus.net/blog/4292574/267-haaste/

Kolmiodraama

Tuijotan ruosteenpunaista kolmiota
enkä koe sitä,
mitä nyt pitäisi kokea.

Sama kolmio on mahtipontisessa
muistomerkissä,
joka myös tyhjentää tunteiden
salalokerotkin.

Pitäisi olla liikuttunut,
tai edes liikkua.
Mutta päässäni hakkaa vain
sini, kosini ja tangentti.

Pythagoras pyörtyisi,
Sokrates joisi myrkkymaljan nopeammin
ja Arkhimedes Syrakusalainen antaisi
roomalaisen sotilaan sotkea ympyränsä,
jos he näkisivät minut
ja ruosteenpunaisen kolmion.

PS Oikeastaan tuo kolmiodraama-haastesana sopisi Miian ja Tomášin tarinaan. :) Toivottavasti saan pian taas sopivia luppohetkiä jatkaa heidän seikkailujaan ihmissuhteiden ja historian ihmeellisissä maailmoissa.

 http://runoruno.vuodatus.net/blog/4091376/266-haaste/

Korkoa lempivelalle (Miia ja Tomáš osa 41)

Prahan kevät oli muuttunut Turun alkukesäksi. Miia muisti vasta vajaa kuukausi takaperin ihailleensa Denisan kanssa tuoksuvia, vasta-auenneita syreeninkukkia. Nyt hän ihaili niitä taas, kotikerrostalon pihalla. Hän työnsi kasvonsa kukkaterttuihin ja antoi keuhkojensa saada niin paljon tuoksua ja siitepölylä kuin ne jaksoivat ottaa vastaan. Nenänpää tahmaantui medestä. Hän irroitti yhden tertun ja oli aikeissa viedä sen keittiön pöydälle vesilasiin.

- Kukkien kerääminen on niin kuin tekisi velkaa, ne ovat kauneimmllaan kasvavana ja sitä paitsi muillakin on oikeus ihastelle niitä, sanoi rouva Mäkinen, joka oli tullut Miian taakse seisomaan.

Miia ruttasi syreenitertun käsissään ja viskasi sen asvaltille. Sitten hän meni rappukäytävän ovesta sisään, antoi ilmavirran vielä paiskata oven perässään kiinni. Hän painoi hissin nappia tahmeilla sormilla ja taisteli itsensä vanhoista haitariovista porrastasanteelle. Käsiin oli tarttunut syreenin tuoksun lisäksi metallinen haju.

Miia latasi  latasi ja käynnisti pyykkikoneen, Prahan-pyykki oli vieläkin kesken. Matkalaukku retkotti lattialla auki, vaatteet oli jo pois, mutta kaikki arkistoista saadut materiaalit ja liian houkuttelevat ja siten ostetuksi tulleet kirjat olivat vielä sisällä. Hän ei kuitenkaan välittänyt siirtää laukkua, se makasi keskellä makuuhuoneen lattiaa kuin muistomerkkinä koko keväästä. Sen sijaan hän meni olohuoneen sohvalle istumaan, alhaalla pihalla rouva Mäkinen kauhisteli maailman menoa jollekulle toiselle talon asukkaalle. Kauempaa jyristeli talon ohi bussi, lähempänä surisi pyykkikone.

Yhtäkkiä Miia haistoi jotakin raskasta mutta makeaa. Hän nuuhkaisi käsiään, mutta niissä oli enää saippuoinnin jäljiltä pieni aavistus hentoa syreenin tuoksua. Kuin unessa hän palasi matkalaukulleen, kädet vapisivat olkapäistä asti, kun hän selaili matkalaukussa lepäävää paperikasaa. Dokumenttien välistä hän löysi sen aikanaan ruusunlehdillä täytetyn kirjekuoren, jota Tomáš oli hänelle muutama päivä aiemmin Prahassa esitellyt. Miia veti henkeen ruusun tuoksua, joka oli nyt voimakkaampi kuin Prahassa.

- Jos kukkien poimiminen on velan tekemistä, tämä velka on tainnut kasvattaa melkoisen koron, vai mitä luulette, rouva Mäkinen?

Hienoinen kaiku toisti Miialle hänen omat sanansa paksuista kiviseinistä.



http://leelia.vuodatus.net/blog/3114132/313-korkoa-lempivelalle/

Monty Pythonista inspiroituen

Runotorstaissa on tällä kertaa haastemateriaalina video.

http://runoruno.vuodatus.net/blog/3295592/263-haaste/

Nauran naiivisti,
ja roomalainen sotilaskin nauraa.
Ei kuitenkaan naiivisti,
sillä se tekisi hänestä entisen sotilaan.

Rooma, ilman sinua
minua ei ole.
Enkä puhu nyt sinusta,
ikuinen kaupunki,
murentunut,
littaantallattu,
klisein kuvattu.

Mitä muuta minulla olisi,
kuin tämä naiivi nauru
ja kaukainen muisto oliiviin vivahtavasta
 ihosta?

Paul Kleen inspiroimana

Tällä viikolla Runotorstaissa haettiin inspiraatiota Paul Kleen maalauksesta.

http://runoruno.vuodatus.net/blog/3295588/262-haaste/

Näen taulun,
mutta näenkin vain Vatikaanin.
Ne loputtomat käytävät täynnä seinävaatteita,
joita kukaan ei katso.

Oliko niissä kaloja missään?
En ainakaan muista.
Silti näen vain Vatikaanin.
Näen paikalliset etuilemassa
ja tosiaan
seinävaatteita
seinävaatteiden perään,
joita ei kukaan katso.

Kaikki juoksivat kohti Sikstuksen kappelia
ja pysähtyivät sinne,
eivät hetkeksikään hiljenneet.

Olisin halunnut katsella sitä kauemminkin,
mutta niitä juoksi vain lisää ja lisää,
pakoon seinävaatteita,
niin kuin minäkin.

Karkki vai kepponen?

Sinä päivänä olin värjännyt hiukseni blondiksi.
Istuin kahvilassa.
Tuntematon mies iski minulle silmää
ikkunan takaa.
Käännyin perään,
mutta hän ei katsonut enää takaisin.

http://runoruno.vuodatus.net/blog/3295581/261-haaste/

Koru

Tämä on ostettu Kiasmasta.
Sinulla oli pari tuntia aikaa
ja ajattelit käydä katsomassa taidetta,
mutta pelkkä näyttelyn nimi riitti
- siinä oli liikaakin.

Kävit kuitenkin museokaupassa
ja ostit tämän minulle.
Antaessasi sanoit,
että ajattelit
miten vaikeaa minulla on ollut.
Halusit ilahduttaa.

Tämä taas on isän antama.
Yhtä rakas kuin hänen toinen lahjansa,
sydänvuoka.

Ja tämä on mummilta,
20-luvun henkeä.
Tähän liittyi jokin muisto,
sen näki mummin katseesta,
kun hän antoi sen.

Nyt en sitä voi enää kysyä,
vain kuvitella,
mutta ehkä niin on parempi.

 http://runoruno.vuodatus.net/blog/3285205/260-haaste/

Onnenkantamoinen

Etsin sinua kauan,
ensin oikeastaan etsin muuta,
mutta pohjimmiltaan etsin sinua.

Hain sinua luennoilta,
akatemian pylväiköistä.
Lentokentiltä ja
televisiosta,
unelmista.
Omasta minästä,
jonka piti olla muuta
kuin mitä se onkaan.

Sitten kerran,
helmikuisena aamuna,
samalla viikolla olin paennut
yhtä mustaa.
Sinä kosketit kättäni,
olit ollut kellarissa piilossa
kaikki nämä vuodet.

Joku sanoi,
että sinä odotit siellä minua.
Mutta jos en olisi paennut mustaa,
et olisi ikinä päässyt minua koskettamaan.

Odotitko todella,
vai olitko puhdas
onnenkantamoinen?


http://runoruno.vuodatus.net/blog/3285202/25-haaste/

Punainen ja musta

Punainen aurinko mustalla taivalla
kuin elämän raskaus,
sen muistot,
jotka eivät koskaan katoa.

Taivas on nyt korkealla ja sininen,
mutta sisäinen punainen aurinko
leimahtaa joskus.
Musta uhkaa levitä taivaalle
kuin muste jossakin lastenkirjassa,
josta en muuta enää muista.

Joskus yksi punainen säde
lävistää keuhkon,
se pistää,
mutta nauran sille
ja se himmenee taas.

Punainen aurinko mustalla taivaalla
on enää tarina menneestä
kirjoitttamistaan odottamassa.

http://runoruno.vuodatus.net/blog/3285201/258-haaste/

Mitä välii

 Tällä kertaa kokeilen runontekoa pastissitekniikalla. yhdistelemällä valmiita lauseita uudeksi tekstiksi. Lauseet ovat (osittain muokattuina) otettu tämän päivän Helsingin Sanomista.

Mitä välii?

En olisi millään halunnut tunkeutua asuntoon,
mutta isoäitiä ei käynyt vastustaminen.

Suomessa alle kouluikäisiä lapsia
joudutaan sijoittamaan
kodin ulkopuolelle paljon useammin
kuin Ruotsissa.

Tätä kasvissyöjät eivät aina rummuta ääneen,
mutta yksi maailman kuuluisimmista vegetaristeista oli
Adlof Hitler.

Mannerheimin mustamaalaus sen kun jatkuu.
Joskus voi mennä neljä päivää,
ettei hän puhu kenellekään
- silloin hän laulaa.

Eikä Puolustusvoimat  tiedä,
millaista hyötyä naiset saavat työelämässä
asepalveluksen suorittamisesta.
 Korkokengät hörppäävät kuravettä.

Ensimmäinen sairauspäivä palkattomaksi -
karenssi lisäisi sairaana työssä olevien ihmisten määrää,
mikä flunssaepidemioiden aikana kasvattaisi sairastavien määrää.

Sunnuntain sää on harmaata ja sateista.
Jätettyäsi saippuan alat luultavasti haista.

Vuonna 1902 valmistuneen koulurakennuksen
sivistyshistoriallinen arvo välittyy
koulun henkeen
ja sitä kautta oppimistuloksiin.

Filosofi paloi soihtuna.
Turussakin yli puolet on niitä.

Kavereiden kanssa puhutaan apulantaa.
Se pyörii sittenkin!

http://runoruno.vuodatus.net/blog/3285198/257-haaste/

Syksy

On aika melkein hyvästellä ulkokausi
ja siirtyä sisäaltaaseen,
pois Samppalinnan raikkaan taivaan alta.

Pilatesta aamuisin
lämmittimien pohottaessa,
se rauhoittaa mielen koko päiväksi.

Kirpeässä,
yhä pimeämmässä illassa
kävelen kotiin jumpasta.
Saunassakin käyn,
vaikka ulkona tiedän olevan kylmä.

Uudessa treenikassissa on sama haju
kuin ensimmäisessä koululaukussani.

Lähiympäristö tai maisema

Runotorstai haastoi tällä kertaa kirjoittamaan lähiympäristöstä tai maisemasta, joten tässäpä jonkinlaista yritelmää.

Te asutte niin ihanassa puutaloidyllissä,
sanotaan.
Nyökkään,
mutta ajattelen jo naapurin nuorta miestä,
joka kyseli, mitä turvapalveluja käytämme.
Vastasin: Fiskarsin kirvestä.
Eikä hän ymmärtänyt huumoria.

Ajattelen myös rouvaa,
joka on tullut tänne liki neljäkymmentä vuotta sitten.
Hän ja hänen miehensä pelastivat nämä talot,
niin meille aina kerrotaan.

En koskaan ehdi hoitaa kukkapenkkiäni,
rouva hoitaa ne sanoen:
Tämä on niin ykkösasumista,
omakotitalossa kaupungin keskustassa.

Hänelle piha on hänen piha,
jolla me muut saamme ehkä astella.
Ymmärrän turvapalveluja penäävää nuorta miestä.

Kerran tuulipukuinen pariskunta kävi kimppuuni pihalla.
He kysyivät,
mikä asunto on myynnissä.
En tiennyt,
oikeasti en tiennyt.

He lausuivat:
Eihän täällä mitään opiskelijoita asu?
Vastasin,
että meillä on asukkaita laidasta laitaan,
myös opiskelijoita,
kuten esimerkiksi minä.

Kävelysauvat eivät olisi voineet saada lujempaa kyytiä,
kuin mitä ne saivat tuulipukujen suihkiessa pihaltamme pois.

Nyökkään puutaloidyllille ja taistelen kaikin keinoin sen puolesta.

http://runoruno.vuodatus.net/blog/3279054/255-haaste/

Musahaaste

Seuraava runo on syntynyt linkin takana olevan musiikkihaasteen inspiroimana.

http://runoruno.vuodatus.net/blog/3276049/254-haaste/


Siitä on jo sata vuotta,
mutta vielä te istutte
 rautatieaseman kahvilassa.
Art deco on arkea vain.

Katselen teitä ja tiedän,
että tarinallanne on onneton loppu.

Suren,
vaikka siitä on jo sata vuotta.

Haluaisin sanoa sinulle,
että älä anna tuon miehen ottaa kättäsi
kouraansa, jota hän häpeää,
koska siinä näkyy ruumiillinen työ.

En kuitenkaan siksi haluaisi sanoa noin,
vaan koska tiedän,
että loppu on kuitenkin onneton.

Te olette ikuisesti rautatieaseman kahvilassa.
Ja minä kai ikuisesti tässä
teitä katsellen.

Levottomia tarinoita (Miia ja Tomáš väliaikakatsaus)

Miian ja Tomášin tarina saa jatkoa lähitulevaisuudessa. Mitä Miia tekee kaikella saamallaan tiedolla Suomessa? Mitä kaikkea Miian ukin elämästä vielä paljastuu? Miksi Tomášin on vaikea puhua lääkärisukulaisestaan? Miten käy kahden ihmisen tunteille, ovatko he liian läheistä sukua keskenään, kun Miian ukki on Tomášin isotädin poika?

Huomaan, että tässä tarinassa on paljon nykymaailmalle tyypillistä levottomuutta. Tietoa on saatavilla ja ihmiset voivat kommunikoida vaivattomasti, vaikka välimatka on pitkä. Silti ihmiset vaikenevat ja kokevat suurta yksinäisyyttä. Myös menneisyyden haamut ja asioiden monimutkaisuus lyövät henkilöhahmoja vasten kasvoja.

Mitä Miia tekee seuraavaksi? Antaako hän Tomášille vielä mahdollisuuden puhua? Palaako hän Prahaan, onko hänellä tarpeeksi siihen syytä? Kaikkeen tähän yritetään saada jatkossa vastauksia.

 http://leelia.vuodatus.net/blog/3114110/301-levottomia-tarinoita/

Pippurin purijat (Miia ja Tomáš osa 40)

Kun Tomáš tuli takaisin Miian asunnolle, oli ulko-ovi jo auki. Ukrainalainen siivoojatyttö moppasi porttikäytävää ja tervehti Tomášia ujosti. Myös Miian asunnon ovi oli raollaan, ja Tomáš koputti siihen rahtusen kärsimättömästi, sillä hän ei missään tapauksessa halunnut vuokraisäntää hengittämään niskaan. Tosin hän oli aivan varma, että tämä istui vielä tyytyväisesti terassilla nauttimassa auringosta.

Huoneessa oli kummallinen itämainen tuoksu. Se oli kuin seos kukkaa ja pippuria, ja Tomáš arveli Miian ryhtyneen ruuanlaittoon. Kuitenkin Miia istui pöytänsä ääressä, kuva hänen laskettelevasta ukistaan oli aseteltu seinää vasten.

- Davajte,Oksana, Miia sanoi vilkaisematta ovelle.
- Minä se vain olen.
- Ai, luulin että siivooja tulee moppaamaan lattian, yleensä hän käy jonakin iltapäivänä.

Miian edessä oli Tomášin jättämä kirjekuori, kädessään hänellä oli Lidlistä ostettu paprikamaustepurkki. Hänen nenänpäänsä oli punertava, selvästi hän oli nuuhkinut purkkia. Pöydällä oli myös SAS:n lentolippu, menolippu Helsinkiin. Tietokone oli auki ja SAS:n sivu oli vielä selaimessa.

- En haluaisi mitenkään olla utelias, mutta miksi sinä nuuhkit paprikaa samalla kun varaat lentolippuja kotiin?
- Minun piti saada peitettyä tuo ruusun tuoksu, en vain kestä sitä.
- Haistatko sinä sen vielä?
- Se on täällä, koko asunto on sitä täynnä.
- Minä en haista... juuri mitään. Ehkä hieman kukkaistuoksua.
- Se on kaikkialla, Tomáš, minä lähden kotiin.
- Selvä.
- Kun opiskelin, naapurissa asui vanha täti, joka oli sota-aikana asunut Mikkelissä. Hän aina kertoi Mannerheimista, Suomen marsalkasta siis.
- Kyllä minä tiedän, kuka on Mannerheim.
- Hänen äitinsä oli päämajan keittiöllä töissä, ja tuo täti kertoi minulle monta kertaa, kuinka joku eversti Paasonen pakotti kaikki syömään päivittäin ruokalusikallisen paprikajauhetta. Itsensä Mannerheiminkin oli sitä pakko ottaa Paasosen aikana. Vain silloin, kun Paasonen oli poissa, Mannerheim uskalsi jättää paprika-annoksen väliin.
- Ei kai Suomessa niin paprikaa harrasteta?
- Paasosen äiti olikin unkarilainen. Katso, eikö olekin unkarilaisen näköinen?

Miia oli ottanut Aladár Paasosesta kertovan Wikipedia-sivun esille.
- No kieltämättä ei ole ihan suomalaisen näköinen, mutta rohkenenko kysyä,miten tämä kaikki sinuun liittyy?
- Ei oikeastaan mitenkään, mutta paprikan hajusta muistan aina sen ajan, kun minäkin uskoin maailman olevan auki.
- Kannattaisikohan sitä paprikaa myös syödä? Paasosen ohjeen mukaan. Niin meillä täällä Keski-Euroopassa on tapana.
- Ehkä. Mutta minulla lähtee lento maanantaina.
- Me ei sitten ilmeisesti nähdä sota-arkistossa silloin?

Miia puisti päätään. Tomáš päätti ottaa riskin ja halasi häntä kevyesti, mutta ei osannut tulkita, jäikö Miia kaipaamaan vai ei. Vaikka bussit ja metro veisivät hänet järkevämmin kotiin, hän päätti kävellä melkein kilometrin ratikkapysäkille. Vasta oudosti ulvovaan matalalattiamalliseen ratikkaan astuessaan hän tajusi, että Miiahan oli lukenut tšekinkielistä tekstiä ruusukirjekuoren päältä. Mitä kaikkea tuo nainen osasikaan?

 http://leelia.vuodatus.net/blog/3114109/300-pippurin-purijat/

Olisi sittenkin pitänyt (Miia ja Tomáš osa 39)

Oli melko lämmintä, joten Tomáš jäi istumaan ulkoterassille, tai oikeastaan se ei ollut mikään terassi, vaan pieni puistikko, jonka siimekseen oli tuotu massivisia puupenkkejä ja -pöytiä. Viereisessä pöydässä istui kaksi poikaa oluttuopit edessään. Tomáš mietti, mitä Miia sanoisi tuohon, koska oli aivan ilmeistä, etteivät pojat olleet 18-vuotiaita. Hän oli hyvillään, ettei ikärajojen kyttääminen ollut hänen ongelmansa, niin kuin tässä ei muutakin ongelmaa olisi.

Tomáš tilasi uppopaistettua juustoa, perunoita, majoneesia, voisulaa ja oluen. Hän ryhtyi hypistelemään papereitaan, joita hän kuljetti nykyään repussa melkein aina. Pinossa oli  Marenka-tädin kirjeet ja kaikki, mikä koski sitä toista sukulaista, suvun edesmennyttä lääkäriä. Vieläkään hän ei ollut lukenut Marenka-tädin kaikkia kirjeitä perusteellisesti, vaikka niiden löytämisestä oli jo aikaa. Toisten ihmisten kirjeiden lukeminen tuntui vaikealta. Tänään hän oli kuitenkin päättänyt lukea ainakin yhden ja miettiä samalla, miten tädin pojasta, Miian ukista, saataisiin lisätietoa. Ikävä kyllä, kirjeet käsittelivät melkein  pelkästään eurooppalaisten lähetysseurojen toimintaa Kiinassa, jonkin verran niissä oli henkilökohtaisiakin uutisia, mutta tietoa Miian ukin kohtalosta sai totisesti hakemalla hakea.

 Tomáš valitsi päivän kirjeen sattumanvaraisesti. Tässä kuoressa oli pieni harmaa valokuva, jonka hän muisti nähneensä jo ensimmäisellä tutkimiskerrallaan, mutta pitänyt sitä vain jonakin epäonnístuneena otoksena, joka oli vahingossa päätynyt kirjeiden sekaan. Nyt, loppukeväisen auringon paisteessa, hän näki tarkemmin. Tuhnuisessa valokuvassa oli numerosarja.

Siinä samassa pöytään tuli tarjoilija annoksen kanssa sekä laiha, tumma mies. Mies kysyi, saako seuraan istua, eikä Tomáš kehdannut kieltää, vaikka mieluiten hän olisi ollut yksin. Hän kokosi paperinsa nopeasti pinolle, kirje ja kuva jäivät päällimmäisiksi.

Pian keskustelussa kävi ilmi, että mies oli insinööri, joka perheineen vuokrasi pieniä yksiöitä.
- Meidän talossa on aika kansainvälistä meininkiä, nytkin siellä asuu joku omalaatuinen suomalainen nainen, tullut ilmeisesti jotakin tutkimaan tänne.

Tomáš vain hymähti ja jatkoi syömistä. Hän antoi miehen puhua, omat ajatukset askaroivat juurikin tuossa omalaatuisessa suomalaisnaisessa, mutta hänellä ei ollut pienintä aikomustakaan paljastaa Miian vuokraisännälle, kuinka hyvin hän tämän talon tunteekaan.

Samassa pieni tuulenpuuska tarttui Tomášin paperipinkkaan. Hän sai pelastettua kaikki paperit iskemällä niihin kiinni kädellään, mutta päällimmäisenä ollut valokuva lennähti miehen tuoppia vasten ja tarrasi sen huurteiseen pintaan. Mies otti sen käteensä, vilkaisi siihen ja ojensi Tomášille.

- Meidän suvussa oli tuo sama kohtalo.
- Anteeksi mitä?
- Leirikohtalo...

Tomáš katsahti kuvaa tarkemmin ja huomasi, että epäselvästä taustasta pystyi erottamaan käsivarren. Numerosarja oli tatuoitu jonkun ihoon.

- Meidän suku oli uskollisia kommunisteja jo 20-luvulla, siksi meille myönnettiinkin tuplakokoinen tontti aikanaan. Sinne rakennettiin paitsi talo itselle, myös tuo vuokratalo, jossa on hyvin kansainvälinen meininki. Se suomalaisnainen kuuntelee yökaudet metallimusikkia, näin kertoi minun tytär, joka asuu yhtä huonetta siinä vuokratalossa, pitää vähän silmällä, että mitä talossa tapahtuu. Minä oikeastaan olin suvun ensimmäinen kapinallinen kommunismia vastaan, koska minun vaimon suku taas oli mennyt sota-aikana saksalaisten puolelle, joskaan minä en sitä tiennyt, kun hänen kanssaan naimisiin menin, mutta voi sitä silti pitää kapinana. Jostakin syystä kukaan ei tiennyt vaimon suvun natsi-menneisyydestä mitään ennen kuin vasta ihan viime vuosina, joku sukututkija pääsi asiasta jyvälle.
- Kiitos tästä, tämä on itse asiassa hyvin... opettavaista.
- Eipä kestä. Niin, sen vuokratalon me rakensimme tietysti vasta samettivallankumouksen jälkeen, kun oli mahdollista ryhtyä yrittäjäksi. Vaimo sitä majoitusbisnestä enemmänkin pyörittää. Aika ironista, että natsi-suvun jälkeläinen tekee bisnestä kommunistien lahjoittamalla maaomaisuudella, eikö?

Tomáš ei enää kuullut. Hän hotki ruokansa loppuun ja jätti pöydälle sopivan summan rahaa.
- Olisiko meidän sittenkin pitänyt vaihtaa puhelinnumeroita, mies kysyi.
- Kyllä minä teidät löydän, minä olen sen omalaatuisen, metallia kuuntelevan suomalaisnaisen... ystävä.

 http://leelia.vuodatus.net/blog/3114108/2-olisi-sittenkin-pitanyt/

Kirjavan kissan näköalat (Miia ja Tomáš osa 38)

- On minulla muutakin näytettävää, Tomáš sanoi, kun Miian katse oli vielä kiinnittyneenä ukin valokuvaan.

Miia ei nostanut katsettaan, hän vain tuijotti kuvaa ja mietti hiljaa mielessään, miten uni saattoi kuvata juurikin tätä samaa tilannetta. Tomáš otti taskustaan kirjekuoren ja raotti sitä hiukan. Hän pystyi vielä havaitsemaan ruusujen heikon tuoksun ja toivoi, että Miiakin sen tunnistaisi. Sisällä oli vielä muutamia mustuneita rippeitä ruusujen terälehdistä.

- Saanko minä kopion tästä kuvasta? Miia kysyi.
- Saat vaikka alkuperäisen omaksi, mitäpä minä sillä tekisin.

Tomáš huomasi, ettei Miialle kannattanut nyt puhua yhtään mitään. Hän hiipi hiljaa ulos jättäen Miian omiin mietteisiinsä ukkinsa kuvan äärelle. Ruusuntuoksuisen kirjekuoren hän kuitenkin jätti pöydälle, siitä voisi puhua vähän myöhemmin.

Tomáš laskeutui alas kadulle, vastapäisen talon ikkunassa retkotti kissa, joka oli väriltään kirjavankeltainen, sen korvat olivat suipot kuin ilveksellä. Se katseli Miian asuntoon päin, ja tavallaan Tomáš oli sille kateellinen. Hän pyyhki hiuksia silmiltään ja laskeutui mäkeä alas. Hän oli arvannut oikein, kadun toisessa päässä oli paikallinen pubi.

http://leelia.vuodatus.net/blog/3114107/2-8-kirjavan-kissan-nakoalat/

Liikunnan iloja (Miia ja Tomáš osa 37)

Yöllä Miia näki unta, jossa ukki lasketteli telemark-tyylillä korkealta vuorenrinteeltä. Ukilla oli jalassaan kirjavat villasukat, mutta Miia ei tiennyt minkä väriset, sillä uni oli mustavalkoinen. Ukin hiukset olivat hyvin vaaleat, ihan niin kuin äidilläkin.

Miia heräsi, kun ovikello soi niin että seinät kaikuivat. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, ettei tuo ovikello ollut koskaan ennen hänen aikanaan soinut. Yöpaidan spagettiolkaimet valuivat alas, kasvot tuntuivat turvonneilta ja ne varmasti punoittivat. Miia veti ylleen löysän tummansinisen slipoverin ja toivoi sen peittävän valuvia olkaimia riittävästi.

Oven takana ei ollut ketään. Miia seisoi hämillään porraskäytävässä, kunnes kuului uusi kellon pärähdys. Hän tajusi, että summeri oli ulkona, portilla asti, ja hän juoksi paljain varpain pihan poikki. Kiviportaat kipristelivät jalkoja.

Portilla seisoi Tomáš.
- Portti on aina auki, sen kun tempaiset vaan, Miia sanoi.
Tomášin olemus muuttui noloksi. Hän seurasi puolijuoksua viipottavaa Miiaa pihan poikki, asunnolle.

- Meidänhän piti tavata vasta maanantaina, mikä päivä tänään on?
- En tiennytkään, että olet aamuäreä ihminen.
- Älä viitsi, Tomáš. Mitä kello edes on?
- Tulee puoli yksitoista.
- No just. Otatko kahvia?
- Kaakaota, kiitos.

Tomáš silitteli kevyesti Miian hiuksia, kun tämä kääntyi selin, kohti keittonurkkausta täyttääkseen vedenkeittimen.

- Oliko sinulla peräti asiaa?
- Älä nyt itse viitsi, Mia.

Tomáš vetäytyi kauammas, eikä Miia välittänyt sanoa hetkeen mitään. Tomáš istahti pöydän ääreen, ja kun Miia toi kaakaomukit pöytään, hän huomasi Tomášin pitelevän kädessään valokuvaa. Miia kumartui katsomaan, mitä se esitti, eikä hetkeen saanut henkeä kulkemaan.

- Tämä löytyi Marenka-tädin kirjeiden seasta, jostakin kuoresta. Kirjeessä ei kuvaa mainittu, mutta voihan olla, että se on sujautettu sattumalta juuri tuohon kuoreen, pois kuljeksimasta irtonaisena.

Miia kuuli Tomášin äänen kaikuvan tyhjistä seinistä, joita koristivat vain pari vuokraisännän maun mukaan valittua kehystettyä julistetta. Hän ei saanut sanotuksi mitään.

- Niin, ajattelin antaa tämän sinulle, siksi päätin tulla heti, ajattelin yllättää iloisesti, mutta ei tainnutkaan olla kovin hyvä idea...

Miia tuijotti tuijottamistaan kuvaa, joka esitti ukkia sukset ja, kirjavat sukat jalassa. Värejä ei tosin voinut tietää, sillä kuva oli mustavalkoinen. Taustalla siintelivät vanhanaikaiset hiihtorinteet.

http://leelia.vuodatus.net/blog/3114105/2-7-liikunnan-iloja/

Toiston helppous

Olen tällä viikolla käynyt ajatuksella läpi melko alkuvaiheessa olevaa käsikirjoitustani. Tai siis sitä vähää mitä olen saanut kirjoitettua. Olen ruvennut alustavasti miettimään, miten pieniä palasia voisi ryhmitellä ja järjestää. Kummastuksekseni huomaan toistavani samoja teemoja jo nyt. Esimerkiksi vaatteiden tahrautumista tapahtuu, joskin aina vähän eri lailla. Samoin huomaan pyörittäväni läpi tekstin selaista teemaa, että on suuri onni, ettemme voi tietää tulevaisuutta.

Mielenkiintoista, olen nimittäin mielestäni aina kirjoittanut mukamas jotakin uutta, mitä en aiemmin ole vielä sanonut. Alitajunta ilmeisesti nostaa samoja ajatuksia yhä uudestaan ja uudestaan. Eihän se välttämättä ole paha, mutta teksti pitää tietysti yrittää muokata siten, ettei se näytä saman toistolta.

Puhdistuksen kellari

Ihan pakko oli (talon omistajien luvalla) ottaa kuvia saarenmaalaisesta kellarista, joka on samaa tyylilä kuin mitä Sofi Oksanen kuvaa romaanissaan Puhdistus.

Kafka valuu

Kafka makaa sohvalla ja valuu jaloista ja käsistä, kuin sulana. Hän muistuttaa Salvador Dalin maalausta eikä näytä Kafkalta. Kuvissa hän näyttää kauniita, siten kuin  mies näyttää kauniilta. Kärsimys on jossakin taka-alalla, ei kuvan pinnassa.

Kafkalla on hattu päässä, hän ei näytä yhtään omalta itseltään, mutta tiedän hänen olevan Kafka. Hän kertoo minulle, että kirjoittaisi vielä, jos pystyisi. Ihmettelen, miksi hän makaa sohvallani. Luulen saaneeni auringonpistoksen, koska se tuntui juuri tällaiselta, näin näkyjä ja pää oli kipeä.

Tällainen pieni harjoitelma unen pohjalta.

Barack Obama tunkee uniin

Olen nähnyt viimeisen parin viikon aikana kolme hyvin erilaista unta valtionpäämiehistä. En ole mikään unistaennustajaeukko, mutta oman kokemukseni mukaan unet tuovat alitajunnasta aina jotakin, tai yrittävät sanoa jotakin, mitä en päivätodellisuudessa osaa nähdä. Siksi mietinkin, miksi olen nyt nähnyt oikein unisarjan, sitä tapahtuu melko harvoin.

Yhdessä näistä unista sain kirjeen Valkoisesta talosta, jossa kerrottiin, että Barack Obama haluaa tavata minut jouluyön messussa.

Seuraavassa "kohtauksessa" on jouluaattoilta, ja minulla on yhtäkkiä kova kiire messuun. Suurin osa unesta on sitä, kun yritän päästä kirkkoon. On kaikenlaisia esteitä, esimerkiksi jokin auto pysähtyy kohdalleni ja siellä olevat ihmiset jututtavat ja jututtavat minua, enkä pääse etenemään.

Lopulta juoksen läkähdyksissä kirkkoon, olen jo vähän myöhässä. Kirkko näyttää Turun tuomiokirkolta, mutta en ole ihan varma, onko se sama kirkko kuitenkaan. Messu on jo alkanut, urut soivat, veisataan. Jopa käytävät ovat tupaten täynnä väkeä.

Yritän tunkean ihmismassan läpi, ja samassa kaksi tummiin pukeutunutta miestä tulee hakemaan minua. Toinen heistä sanoo:
- Presidentti odottaa sinua tuolla sivukappelissa.

Sivukappeli on myös melko täynnä, mutta Obama löytyy helposti. Hän ojentaa minulle paperipinkan ja sanoo:
- Olen kerännyt sinulle vähän materiaaleja, joista saattaa olla hyötyä.

Otan paperit, minulle tulee kiire pois. Lähden ulos ja kävelen kirkon lumisia portaita. Herään tunteeseen, että jalat ovat kastuneet. Todellisuudessa jalat ovat kylmät, vaikka tämä uni tapahtuikin hellejaksolla.

Hassua tässä unessa oli se, että jouluyö tunkee alitajuntaan heinäkuun helteessä. Samoin tietysti tuo, että mitä ihmettä Obama tekee alitajunnassani. :)

Latokartanon piikalikka (Miia ja Tomáš osa 36)

Miia tunki Kafkan novellit taskuunsa ja lähti kävelemään. Frank ja vuokraisäntä katsoivat hänen peräänsä, kun hän avasi ja sulki portin robottimaisesti, mutta kumpikaan ei sanonut mitään. Ilma oli jo leuto, kesäinen. Lähistöllä oleva kenttä oli ensimmäistä kertaa täyttynyt jalkapallon pelaajista. Miia meni korkean verkkoaidan viereen, katseli ja kuunteli.

Kuitenkin hänen ajatuksensa olivat hänen isovanhemmissaan, mummi oli "Latokartanon piikalikka", niin kuin äiti oli aina sanonut. Mummi oli lähtenyt sodan jälkeen Norjaan, puhtaasti seikkailunhalustaan. Ei maattoman miehen tyttärellä ollut paljon vaihtoehtoja, itse oli elämänsyrjään kiinni päästävä. Jalkapallon kuvat ja äänet sekoittuivat Miian omaan sisäiseen maailmaan, sekä tutkimukseen, jonka hän oli lukenut vähän ennen Suomesta lähtöään. Tutkimuksen mukaan nykysuomalaiset ovat tasapuolisesti maattomien ja maata omistavien esi-isien jälkeläisiä. Molemmat ryhmät menestyvät nykyään yhtä hyvin. Miia päätti, että tutkimus olisi hänenkin kohdallaan totta.

Yhtäkkiä soi puhelin taskussa.
- Mia, tavataanko maanantaina arkistossa? Minulla on vähän asiaa. Tai paljonkin.
- Niin minullakin, kai.

Ilma oli muuttunut jo asteen viielemmäksi, kun Miia käveli takaisin kotiin. Frank seisoi ulko-ovella ja väisti kohteliaasti, kun Miia tuli sisään.
- Minä jo melkein huolestuin, hän sanoi Miian selälle.

 http://leelia.vuodatus.net/blog/3114099/2-2-latokartanon-piikalikka/

Lemmenviemää (Miia ja Tomáš osa 35)

Miia yritti saada Tomášin puheesta selvää, mutta ei erottanut yhtäkään sanaa toisistaan. Hänestä vaikutti siltä, että Tomáš oli vaihtanut äidinkieleensä, oliko se sitten tšekki vai slovakki, sitä ei Miia osannut tunnistaa. Pian Tomáš sai sen verran koottua itsensä, että sanoi haluavansa lopettaa puhelun. Tämä vähän harmitti Miiaa, mutta toisaalta hän ymmärsi. Hän olisi halunnut ehdottaa Tomášin luo tulemista, mutta ei kehdannut, toisaalta myöskään Matejn mahdollinen uudelleentapaaminen ei houkuttanut. Miten Matejsta saattoikin olla Miialla niin vastenmieliset muistot?

Sen sijaan Miia päätti olla kerrankin hetken yksin. Hän sulki tietokoneensa, otti villanutun ylleen ja Kafkan novellikokoelman kainaloon ja suuntasi vuokratalonsa puutarhaan. Fred, amerikkalainen naapuri ja Vietnamin-veteraani, joka vaikeni, istui siellä lukemassa The Prague Postia. Onneksi Fredkään ei ollut yhtään juttutuulella.

Miia avasi kirjan ja jäi tuijottamaan Kafkan tekstiä Shakaalista, mutta ajatukset olivat Tomášin Marenka-tädissä, "sairaanhoitajaihmisessä", kuten hän kuuli suomalaisten vanhusten sanovan.. Sairaanhoitajaihminen tarkoitti siis kunniallista kansalaista, joka "hoitaa asiansa", taas näitä lapsuudesta kuultuja sanontoja, joista piti ymmärtää jotakin. Miia ei ollut ihan varma, mitä asioidensa hoitaminen tarkkaan ottaen oli, mutta siitä hän oli taas täysin varma, että hän ei ollut niitä ihmisiä, jotka hoitivat asiansa toivotulla ja edellytetyllä tavalla.

Jos Marenka-täti olisi ihan aina hoitanut asiansa niin kuin sairaanhoitajaihmisen pitäisi, ei Miiaakaan olisi nyt olemassa. Silti Miiasta oli jotenkin käsittämätöntä, että Marenka-tädin kaltainen ihminen oli antanut tunteidensa viedä komean norjalaisen edessä.

Samaa mietti tahollaan Tomáš, joka istui työpöytänsä ääressä. Hän kuuli Matejn hyräilyn keittiöstä Marenka-tädin kirjepinkkaa selaillessaan. Yhden kirjekuoren sisältä löytyi toinen kuori. Siihen oli kirjoitettu päälle "100 ruusunlehteä Slovakiasta H:lle. M." Tomáš avasi kuoren, ja hänen syliinsä leijaili pieniä, miltei mustia hiukkasia. Huoneeseen tulvahti kukkaistuoksu 80 vuoden takaa.

http://leelia.vuodatus.net/blog/3114096/2-1-lemmenviemaa/

Lennart Meren haudalla

 
 http://runoruno.vuodatus.net/blog/3245534/251-haaste/

Meri makaa keihäs rinnassa.
Mitä Merille tai Merelle tapahtui?
Lennartille kenties.

Muistatko, Meri,
kun Estonia upposi,
eikä Suomen valtionjohdolla ollut sinun puhelinnumeroasi?

Tietysti muistat.
Ei kai kukaan tuollaista unohda.

Keihäs.
Sinä tunsit keihäät,
vesilinnun kansojen.

Ja Talven tunsit.
"Talven selkä on taittunut,"
sanoi Talve kuulemma aina luennolla.

Hämeenporttiin soitit ennen Estoniaa,
nyt makaat vaatimattoman paaden alla.

Kiskojen viemä (Miia ja Tomáš osa 34)

Kerrankin äiti kuunteli Miiaa keskeyttämättä. Hän sai kuulla päämäärättömästä etsinnästä, johon Miian oli ajanut vain toivo siitä, että ukki löytyisi. Miia kertoi myös Tomášista ja siitä, miten asiat eivät heidän välillään ole nyt oikein mitenkään. Äiti tuntui ymmärtävän. Hän jopa ehdotti, että Miia tekisi tutkintonsa loppuun ja yrittäisi saada tästä etsimistyöstä graduaiheen.

- Miten sinä keksit lähteä Prahaan etsimään?
- Norjan sota-arkistossa oli epäselvä viittaus ukin äitiin: "mahdollisesti Tšekkoslovakian kansalainen".
- Miksi ukista sitten on tiedot Norjan sota-arkistossa?
- Koska hän osallistui vastarintaliikkeeseen ja joutui siitä keskitysleirille.
- Keskitysleirille Norjassa?
- Niin.
- Miksi et ole aiemmin kertonut tästä minulle?
- Yritinhän minä monet kerrat. Muistatko, kun yritin kertoa tästä silloin, kun muistelit, ettei ukki koskaan halunnut matkustaa junassa. Ehkä hän muisti kuljetuksen leirille ja yritti unohtaa.

Langan päähän tuli hiljaisuus.

Samaan aikaan toisaalla Tomáš hypisteli tohtori Rybářin papereita. Hän mietti, oliko hänen isoisänsä lähettänyt moniakin vankijuniin. Kuvamateriaalissa näkyi vain isoisä polttelemassa sikaria paikallisten natsijohtajien kanssa, monessa kuvassa oli itse Karl Frank, tai isoisä seuraamassa vaaleahiuksisia nuoria urheilemassa. Tomáš mietti, olisiko hän tummaverisenä kelvannut joukkoon. Samassa puhelin soi, soittaja oli Miia.

- Juttelin tuossa äidin kanssa Skypessa ja halusin vain kertoa sinullekin, että ukki joutui Norjassa leirille, ehkä siksi hän ei koskaan halunnut enää matkustaa junissa.
Tomáš ei saanut vastatuksi mitään.
- Niin, ajattelin vain, että sinunkin olisi tämä tärkeä tietää. Olisi pitänyt kertoa jo kauan sitten, ukki oli vastarintaliikkeessä...

Miia kuuli langanpäästä vain tukahdutetun nyyhkytyksen.

 http://leelia.vuodatus.net/blog/3114094/28-kiskojen-viema/

Makkarajubilee

Lontoosta palattuani näin unta, että Elisabethin jubilee-meiningit olivat siirtyneet Suomeen. Katsoin televisiota ja siellä Tarja Halonen kehotti ihmisiä menemään paistamaan makkaraa joillekin erikseen varatuille alueille. Olin unessa ärtynyt siitä, että muualla maailmassa juhlitaan hienosti ja Suomessa käsketään paistamaan makkaraa.

Rento

Lehmusten viileä varjo alkukesän helteessä.
Jäätelökioskin mittari näyttää 26.
Iltapäivällä väsyttää jo hiukan,
epätodellinen tunne valtaa minut.
Kuin olisin ulkomailla,
ilma on leppeä ja vihreys heleää.

Sänkitukkainen nainen istuu lehmuksessa ja lukee kirjaa.
Tuomiokirkon kello lyö neljänneksen.
Uudenmaankadun liikenneruuhka aaltoilee ääninä,
jotka jäävät resonoimaan päälakeni pinnalle,
eivät korviin asti ulotu.

Lumous katoaa Aninkaistenmäessä,.
Joen toinen puoli on uusi keskusta,
taakse jää vanha varjoineen,
ihmeineen,
legendoineen.

* * *

Kun nyt runotorstain merkeissä olen aiheessa nimeltä Turku, niin kerronpa tässä vielä kaupan päälle tapahtuman Samppalinnan maauimalasta tämän viikon alkupuolelta. (Samppalinna on muuten paratiisi maan päällä. Voiko ihminen muuta toivoa kuin aamu-uintia ja sen päälle saunaa ollakseen onnellinen?)

Olin siis uinnin jälkeen saunassa ja siellä kaksi nuorta naista keskusteli. Heidän välillään käytiin tällainen dialogi:
- Sulla on raidat.
- Joo, nää on nyt kolmannen kerran raidat.
- Oho, aika hyvin.
- Paitsi täällä pyllyssä mulla näkyy vielä viime talven Espanja.

Ensin luulin, että puhuttiin hiuksista, mutta sitten tajusinkin...

Styylilyyli (Miia ja Tomáš osa 33)

-Saanko minä kuitenkin mennä nyt kotiin vähäksi aikaa, Miia kysy.
- Totta kai, haluatko, että mennään samaa matkaa.
- Ei, kun minä haluaisin olla nyt hetken yksin.

Miia vilkaisi kävellessään nopeasti taakseen ja näki Tomášin katsovan kiinteästi hänen peräänsä. Hän mietti kansallisuuksien kirjoa, joita tässä tarinassa oli. Hänellä itsellään suomalaiset vanhemmat, mutta norjalais-slovakialainenisoisä, Tomášilla slovakialainen äiti ja tšekkiläinen isä. Lisäksi hänen tajuntaansa viilsi ajatus siitä, että tohtori Rybářista ei ollut puhuttu vielä mitään. Kuitenkin Tomáš oli ne pakannut pöydältä mukaansa ennen kivillä kohtaamista. Toisaalta asioita oli parempikin ehkä sulatella vain yksi kerrallaan. Hän päätti kävellä koko matkan, vaikka se olikin pitkä.

Tomáš katsoi samaan pisteeseen, vaikka Miia oli jo hävinnyt näkyvistä. Naapurissa asuva pitkätukkainen blondi käveli ohi korkokengissään ja hienossa vintage-kuosisessa hameessaan. Hän ei tiennyt tytöstä muuta kuin nimen ja että tämä oli töissä design-museossa. Joskus, ennen kevättä, siis ennen Miiaa, eli aivan eri maailmanajassa, oli niitä hetkiä, jotka piti täyttää jollakin. Design-tytöllä oli ollut aktiivinen rooli niissä tyhjälle seinälle tai ikkunasta avautuvalle taivaalle piirtyvissä kuvitelmissa. Nyt hän sanoi tytölle vain hajamielisesti, että "hei".

Kotona Miia avasi tietokoneensa. Äiti oli skypessa. Miia näpytteli nopeasti:
- Hei, ukki on tainnut löytyä!

http://leelia.vuodatus.net/

Tuoksu

Kaupunki on hiljentynyt,
onhan yö.
Vaalea vihreys loistaa pihavalon kajossa
kuin kuun.

Sadekin on hiljainen
ja maa.
Ikuinen,
pysyvä maa.

Maa nostaa elämän,
se näkyy sinivuokon uusissa lehdissä.
Se nousee ylemmäs.

Pelastan tuulettumassa olleen villatakin.
Nostan sen kasvoilleni,
tunnen ihollani elämän.

http://runoruno.vuodatus.net/blog/3219675/246-haaste/

* * *

Rinan antama tunnustus on vieläkin jakamatta eteenpäin. Tässä linkki Rinan blogiin:

 http://kirjailijako.blogspot.com/

Ja tässä tunnustus:

Laitan tunnustuksen eteenpäin seuraaville:

kultturellikanttarelli.blogspot.com/
http://elamankulkija.blogspot.com/
http://kulkeekohenki.blogspot.com
http://sukututkijanloppuvuosi.blogspot.com

Mainittakoon, että aiemmin olen nimennyt alla olevan Praha-blogin samaisen tunnustuksen yhteydessä, joten eiköhän tästä tule yhteensä nyt viisi. Yritän jakaa näitä sellaisille, jotka eivät ehkä ole aiemmin saaneet samaa tunnustusta.

http://karhunkadunkafka.blogspot.com/

Niin, ja toimintaohjeet ovat seuraavat:

1. Kiitä antajaa ja linkitä hänen blogiinsa
2. Valitse viisi suosikkiblogiasi jolla on alle 200 lukijaa, ja kerro se heille jättämällä kommentti
3. Kopioi ja liitä palkinto blogiisi
4. Toivo, että ihmiset joille lähetit palkinnon antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen

P-runo

Paljon pöydällä paperia,
päässä pölyä, pölinää.

Pian pääsee pois,
paikanvaihdos pikemminkin piristää.

Pahasti puuduttaa pitkä piimä.
Päivät pitkiä,
paitsi pikaisia.

http://runoruno.vuodatus.net/blog/3214127/245-haaste/

Outolemmen narinoita (Miia ja Tomáš osa 32)

Tomáš kaiveli repustaan kirjenipun. Ne oli sidottu yhteen valkoisella, oikeastaan harmaantuneella lettinauhalla ja Miia pystyi päättelemään, että rusetin oli solminut Tomáš. Miia tarttui kirjeisiin ja otti ensimmäisen kuoresta. Käsiala muistutti hyvin paljon suomalaista kaunokirjoitusta sadan vuoden takaa. "Saksalaisvaikutusta", huomasi Miia ajattelevansa. Hän ei ymmärtänyt kuin sanan sieltä, toisen täältä, mutta kuitenkin hän ymmärsi. Tässä oli puuttuva palanen, ratkaiseva sellainen.

- Marenka-täti oli vanhapiika, ja hän kertoo usein norjalaisista lääkäreistä näissä kirjeissään.
Miia tuijotti vanhaa kiinalaista postimerkkiä hämmentyneenä.
- Niin, he olivat Tiibetissä lähetyssaarnaajina.
Miian onnistui vain nyökätä ja kysyä pienen tauon jälkeen:
- Ja minun ukin kuva oli yhdessä näistä kirjekuorista?
- Ei, vaan Marenka-tädin valokuva-albumissa.
- Oliko Marenka-täti ja toinen näistä norjalaisista siis...
- Siltä se vähän näyttäisi, Mia.
- Me olemme siinä tapauksessa...
- Joitakin kaukaisia serkuksia.

Miia katsoi ukkiaan ja sitten Tomášia. Kasvojen kulmikas muoto ja voimakkaat kulmakarvat olivat molemmille yhteiset. Samassa hän ymmärsi, miksi hän ei ollut muistanut, ketä tuttua miestä Tomáš hiukan muistutti. Hän muistutti tietysti hiukan Mian äitiä.

- Meidän pitää vielä jatkaa juttua, Miia sanoi.
- Selvä se.

http://leelia.vuodatus.net/blog/3114086/282-outolemmen-narinoita/

Hulluus

Suomi on pellepelottomien maa.
Patenttivirasto hukkuu hakemuksiin,
kun tämän päivän
kävelysauvat,
tekstiviestit,
angrybirdsit
ja
astiankuivauskaapit nousevat uppeluksista.

Suomi on myös pelokkaiden maa.
Entäs jos onnistun?
Ja niin tämän päivän hulluista keksijöistä moni jääkin autotalliin.
Lukitsee itsensä sinne ja hokee:
"Olisinhan minäkin."

http://runoruno.vuodatus.net/blog/3203370/243-haaste/

Täytyypä blogata taas unesta, kun on unimaailmassa kerran sattunut uutta. Näin viime viikolla yhtenä yönä sellaista unta, että olin vankina jossakin jugoslavialaisessa kylässä. Katselin sellaisen kummallisen vähän liiterin tapaisen kopin lautojen välistä, kuinka kylässä oli levotonta. Välillä joku toi ruokaa, mutta pois en päässyt.

Sitten yhdellä ruuantuontikerralla tajusin, että minähän voin muuttua kissaksi ja paeta. Niinpä kun ovi avattiin, päätin, että muutunpa kissaksi. Minusta tuli valkoinen kissa ja livahdin ulos ovesta. Juoksin kohti vuoria. Muuta en muista.

Ensimmäistä kertaa olen unessa muuttunut joksikin toiseksi olioksi. Hauskaa!

Sain muuten taas tunnustuksen, kiitos kaunis siitä! Palailen siihen uudelleen myöhemmin, nyt on vähän särkylääkkeistä väsynyt olo... Tässä kuitenkin jo linkki tunnustuksen antajan blogiin.

http://kirjailijako.blogspot.com/

No comments

On olemassa blogi,
jota kymmenet käyvät lukemassa päivittäin.

Se haukkuu kaikki englantia väärin kirjoittavat
piruparat.

Todellisuudessa sen kirjoittaja on mitä kiltein,
mutta netissä riistäytyy helvetti valloilleen
- vaikka bloggaaja onkin pappi.

Joka kerta nettivaeltaja blogiin pysähtyessään miettii,
miksi kommenttiosasto huokuu positiivisuutta.

Vaikka hiljaiseksi jää
nettivaeltajakin.

http://runoruno.vuodatus.net/blog/3198027/242-haaste/

Kuva ei sinällään liity runoon eikä kyseiseen blogiin, mutta onpahan näppäys Turun yliopiston kirjaston lukusalista.

Pääsiäinen

Pajunoksissa punertava sävy,
sisällä kissoja.
Hanki kantaa,
mutta metsä on vielä tyhjä.

Nainen juoksee karanneen koiransa perässä,
pitkän viikonlopun pitkä lenkki.

Aurinko tanssii ilosta,
kertoo kristillinen nuortenlehti.
Ulkona on hiljaista,
ja sade tekee yöllä luistinradan kadulle.

Ja minua paleli ( Miia ja Tomáš osa 31)

He istuivat kulmakuppilan ainoassa ikkunapöydässä. Kalusteet ja muoviset pienet pöytäliinat olivat luultavasti sosialismin ajalta. Pöytäliinan kulmalla oli tuo molemmille niin tuttu valokuva. Tomáš järjesteli mukaan ottamiaan papereita ja Miia tuijotti tätä näkyä hämillään. Hermostuttuaan Tomáš alkoi puhua hieman kryptistä englantia, joten Miia arveli, ettei juuri nyt kannattaisi kysyä mitään. Miian hengitystä pisteli tupakanhaju, joka oli osa paikan ilmapiiriä, vaikkei kukaan juuri sillä hetkellä polttanutkaan.

Valokuvassa olevan miehen kasvot olivat ylösalaisin Miian nähden, mutta silti näytti, että ne nauraisivat hänelle. Ärsyttävää ja kiusallista. Muuta hän ei miehestä tiennyt, kuin että tämä oli hänen ukkinsa, äidin isä, jota äitikään ei ollut koskaan tavannut. Hän mietti Norjan kansallisarkistoa, jonka vähäiset dokumentit antoivat syyn uskoa, että Prahassa saattaisi ukista olla jotakin lisäinfoa. Sisällä hän kirosi typeryyttänsä, ettei ollut suunnitellut tiedonhakuja yhtään tarkemmin, vaikka toisaalta ymmärsi, ettei juuri ollut keinoja millä hakea.

Tomášille hän ei saanut näitä asioita sanottua, ei vieläkään, eikä hän ymmärtänyt siihen syytä. Hän vain jatkoi Tomášin seuraamista, kuinka tämä hypisteli ja oikoi papereita tottunein sormin. Tuplaespresso roiskui papereille, osittain myös valokuvalle, mutta Tomáš ei edes huomannut sitä. Miian kahvi jäähtyi kupissaan koskemattomana.

Viimein hän sai rikottua hiljaisuuden:
- Miksi sinä tulit näin pian takaisin Slovakiasta?
- Katto alkoi vuotaa.
- Mitä?
- Kerron joskus, siihen liittyy myös eno, jota en jaksa nyt ajatella. Sitä paitsi minua paleli.


http://leelia.vuodatus.net/blog/3114074#7234241

Vapaus

Kipsi on pois,
jalka on vielä heikko.
Miksi menisin sairaalan kahvilaan, kun
voin kävellä ihan mihin vain!

http://runoruno.vuodatus.net/blog/3175817/238-haaste/

Kaksinkertainen tuplaespresso (Miia ja Tomáš osa 30)

Kylpyhuoneessa oli tumman- ja vaaleansiniraidallinen kylpytakki. Pestyään kätensä ja pyyhittyään kasvonsa Miia nuuhkaisi sitä. Se oli selvästi Tomášin. Hänen kätensä kylmäsivät hermostuksesta, sillä aikaa oli vähän - koko ajan hän oli kuulevinaan Matejn tömistelemässä porraskäytävässä. Eihän niitä tavaroita paljon ollut, villaneule ja kamera vain reppuun, mutta silti pakkaaminen vei aikaa.

Kameraa eteisen peilipöydältä nostaessaan Miia huomasi sormenjäljet näytössä. Hänen ei tarvinnut vaatia sormenjälkinäytettä, vaan arvasi, kuka kameran oli tutkinut.Toisaalta häntä puistatti huolesta, melkein pelosta, kun hän huomasi tohtori Rybářia koskevien papereiden puuttuvan Tomášin kirjoituspöydältä.

Hän hiipi hiljaa ulos asunnosta, sen eilisiltaisen ruuan tuoksun taakseen jättäminen teki hänet haikeaksi, olihan Matej kuitenkin ollut hauskaakin seuraa. Matej odottikin häntä ulko-ovella, yllättävän hiljaisena. Miia antoi hänen suudella poskeaan ja sitten hän lähti päättäväisin askelin metsikköä kohti.

Tomáš odotteli kiven luona. Jo kaukaa Miia näki, että Tomáš piteli kädessään jotakin, ja jokin hänessä aavisti, mikä se oli. Myöhemmin hän ei osannut selittää, kuinka hän sen oli aavistanut. Kumpikaan ei saanut sanaa suustaan, Tomáš vain ojensi Miialle mekaanisella kädenliikkeellä valokuvan. Miia säpsähti, mutta vain hyvin heikosti. He tuijottivat hymyilevää vaaleaa miestä vierekkäin.

- Kävelläänkö tuonne lähikadulle, siellä on vähän vaatimaton kahvila, mutta kelpaako?
- Taasko juodaan kaakaota, Miia kysyi?
- Ei, tällä kertaa tarvitsen tuplaespresson, että loppuu tämä käsien tärinä.

Hyväätekevä hieronta

Kävin tänään pitkästä aikaa hierojalla. Minulla on kolmen kerran hierontakortti, josta yksi oli käytetty, kaksi vielä jäljellä.

- No, mitenkäs edellinen hieronta meni, tuliko mitään oireita?
- Itse asiassa, jotkut kohdat särkivät vielä neljä-viisi päivää jälkeenpäin, että jos sitä voimaa vähän...
- Joo, se on sitä kun kuona-aineeet poistuu. Hyvä hyvä, pitääkin tuntua. Mitäs me tänään tehdään.
- Jos tehtäisiin selkä ja kädet, kuten viime kerrallakin.
-Selvä.

 * * *

- Ai jai, tässä sinulla onkin oikein paha kohta, tässä vasemman lavan vieressä.
- Ei ihme, kun olen vasenkätinen ja kirjoitan paljon, myös käsin.
- Onko tässä tuntoa enää ollenkaan?
- Jaa että mitä?
- Niin ei tämä lapa varmaan enää tunnukaan yhtään, niin on jumissa, niin jumissa.
- Kyllä siinä vähän pistelyä on joskus ollut, mutta ei se nyt tunnoton ole.

* * *

- No sattuukos tämä, kun tästä kädestä oikein otetaan.
- Ei varsinaisesti satu, mutta vähän vain sormet puutuvat.
- Näin niitä kuona-aineita poistetaan, saa se vähän sattuakin.

Yritin olla paljastamatta, että sattuu, kun arvasin, että se sattuminen on sitä kuona-aineiden poistumista, mutta vikaan meni, hieroja vain innostuu hieromaan enemmän.

- Ranteet sulla on ihan tukossa. Sattuuko, kun hieron tästä näin.
- Ei tunnu yhtään. (Tällä kertaa vastaus on täysin totuudenmukainen.)
- No se on sitten kuollut se ranne, kih, kih, kih.
- Niin kai sitten.
- Eikö tosiaan yhtään tunnu, tosi kovaa painan.
- Ei Ehkä ne on tukkiutuneet lattiaremonttia tehdessä, ainakin sormet kipeytyivät, kun revittiin  vanhaa muovimattoa irti.

* * *

- Siirrytäänpäs tänne vasemmalle puolelle. Tämäkö se on se kipeytynyt sormi.
- Sekin.
- Kauheeta kun sulla on tukkoset sormet ja ranteet. Eikö tämäkään tunnu?
- Ei.
- Eikö edes tämä?
- No nyt tuntuu muljahtelua, mutta ei se satu.
- Kauheeta, kauheeta, edes mulla ei oo näin tukkoiset sormet, ja mulla ne vasta tukkoiset sormet onkin.

* * *

- No niin, se onkin sitten siinä tällä erää. Ihan rauhassa nouset, ei mitään kiirettä. Ja vettä pitää juoda ja olla rennosti koko illan. Nyt varmaan tämän jälkeen on tosi tosi kipeet lihakset monta päivää, semmoista se on aina kun kuona-aineet lähtee ja elimistö puhdistuu.

Nousen ylös rauhallisesti, ja usean minuutin ajan näen kaiken kuin sumun läpi. Oikeastaan vasta kotiin päästyäni maisema kirkastuu.

* * *

ps. Miksi aina kun kokeilen uutta ruokavaliota, ovat pahanolon tunteet sitä, että elimistö puhdistuu, eikä sitä, että mieli nyt vaan tekee Fazerin sinistä?.Miksi aina kun kokeilen uutta kosmetiikkaa, punaiset läikät naamalla on ihon puhdistumista eikä sitä, että tuotteessa on ties mitä kemikaaleja? Miksi se, että hieronta sattuu vielä päivien päästä, on kuona-aineiden lähtöä, eikä sitä, että hieroja runnoo?

Hups!

On joillakin oma golfkenttä,
tai iso uima-allas takapihalla.
Mutta meilläpä onkin nykyään
- luistinrata.

Halkeama keltaisessa kivessä (Miia ja Tomáš osa 29)

Tomáš ymmärsi, ettei hänen kiukkunsa laantuisi vähään aikaan, joten hän survoi paperit reppuunsa ja lähti ulos. Hänen tarkoituksensa oli kiertää paloportaiden ja varauloskäynnin kautta suoraan kadulle, jottei hänen tarvitsisi kohdata Miiaa ja Matejta. Kuitenkin rappukäytävän puolivälissä hän arvasi, että salaa livahtaminen ei onnistuisi, sillä hän tunnisti nuo kevyet askeleet.

Miia oli onnistunut lähtemään ylös vessahätään vedoten. Matej ei onneksi seurannut perässä. Kun hän kuuli askelten tulevan vastaan yläkerrasta, ei hän tiennyt, ollako helpottunut vai huolestunut. Hän tunnisti Tomášin nahkatakin tuoksun jo kaukaa ja jäi odottamaan.

- Tule, oli ainoa sana, jonka Tomáš sai suustaan.
- Minun on pakko mennä vessaan ensin, puhutaan sisällä.
- Ei, ensinnäkään en halua Matejta tähän ja toisekseen haluan näyttää yhden paikan tässä lähellä.
- Entäs avain?
- No sano Matejlle, että sinun pitää lähteä, pakkaa kamat ja palauta avain.
- Yritetään, mutta...
- Minä soitan sinulle vartin päästä, sano, että nyt tuli tärkeä puhelu. Sitten kierrät tuolta nurkalta talon taakse, sieltä lähtee polku pieneen metsikköön. Polun varressa on suuri kivi, kellertävä väriltään, minä odottelen siellä.

Mia nyökkäsi. Hän ryntäsi vessaan ja kiirehti sen jälkeen kokoamaan vähät tavaransa. Tomáš oli pian mietiskelykivensä luona,  ja hän hypisteli sen halkeillutta pintaa ajatuksiinsa vaipuneena. Miten tätä tapahtumien sumaa lähtisi purkamaan?

http://leelia.vuodatus.net/blog/3114070/275-halkeama-keltaisessa-kivessa/

On siis kevät

Oli siis kevät,
minulla oli hame punaista denimiä
ja liivi myös.

Aurajoki oli vielä kylmä,
mutta istuin sen portailla.
Tuuli oli viedä luentomuistiinpanot.

Siellä sinä vilkutit,
vastarannalla.

Aurajoki oli vielä kylmä,
mutta sinulla oli jo sepalus auki.
Kevät siis oli.

Kun nostin katseeni papereista taas,
vilkutit yhä.

Minä olin hullu,
huusin:
Ei näy,
tule lähemmäs!

http://runoruno.vuodatus.net/blog/3163955/236-haaste/

Kiitos, Marleena!

Tällaisen kivan tunnustuksen olen saanut Marleenalta! Olen otettu ja yllättynyt. Kiitos!

Tarkoitus on, jos ymmärsin oikein, jakaa tätä niille ystäville, joille toivoisi lisää lukijoita. Laitan tämän tunnustuksen eteenpäin Karhukadun Kafkalle, Prahan kaupunginkirjastossa kun tätä nyt näpyttelen. Siksi tämä blogi on näinkin hiljainen nyt, kirjoittelen lähinnä omana Prahan-blogiini.

http://karhunkadunkafka.blogspot.com/

Puhuvat sivut (Miia ja Tomáš osa 28)

Tomáš ei jaksanut enää katsoa Matejn primitiiviseltä näyttävää kosiskelukäyttäytymistä. Oudon mielleyhtymän kautta hän rupesi ajattelemaan siskonsa poikaa, joka oli saanut kauheat raivarit, kun Tomáš oli maistanut tämän jäätelöannosta. Tällaisiako me ihmiset olemme? Mustasukkaisia niin ruuasta kuin kiintymyksestäkin.

Hän palasi taas huoneeseensa ja rupesi keräilemään ja lajittelemaan papereita. Tämä oli hänen omintakeinen tapansa tehdä projekteja: kaikki samaan aiheeseen liittyvät paperit yhteen pinkkaan. Ensimmäiseksi kasaan päätyivät oletettavasti Miian nuuskimat Doktor Rybářia koskevat paperit. Sitten Tomáš otti repustaan Marenka-tädin Kiinan-kirjeet. Paperiveitsi tunkeutui valokuva-albumin sivun ja mystisen vaalean miehen kuvan väliin. Hän tiesi, ettei kuvia pitäisi tällä lailla repiä irti kansioista, muta hän ei välittänyt.

Tomáš tuijotti kasaa niin kuin dadaistista taideteosta. Häntä sieppasi. Häntä sieppasi historia ja sen painolasti, Matej, Miian salaperäisyys ja oma syyllistyminen samanlaiseen nuuskimiseen kuin mitä Miia oli harrastanut.

http://leelia.vuodatus.net/blog/3114065/272-puhuvat-sivut/

Kiva

Ihan kiva,
kuin peitto,
johon nuhaisena kääriydyn.

Ei nerokas,
ei loistelias.
Ihan kiva.

Siihen jään.
Siinä on hyvä.

http://runoruno.vuodatus.net/blog/3147205/234-haaste/

Alkuunpanijat (Miia ja Tomáš osa 27)

Tomáš purki reppunsa vähät tavarat ja meni sängylle pitkäkseen. Hänestä näytti epäilyttävästi siltä, että joku olisi käynyt hänen huoneessaan. Kaoottisessa pöydässä oli oma sisäinen logiikkansa, jonka Tomáš vain itse tiesi. Hän silmäili pöydällä olevia tavaroita terävästi ja totesi, että yhtä paperipinkkaa oli selvästi selailtu. Ajatus ei häntä miellyttänyt.

Ensin Tomáš ajatteli mennä kohtaamaan Miia ja Matej suoraan pihalle, mutta hän äkkäsi eteisen pöydältä  pokkarikameran. Hän arvasi sen Miian kameraksi ja alkoi selailla sen kortilla olevia kuvia. Suurin osa kuvista oli nyt Tomášille ymmärrettävämpiä, kun hän oli alkanut päästä vähän hajulle, mitä Miia etsi. Kuvia tšekkiläisistä pakkotyöläisistä eri puolilta natsi-Saksaa, samoin kuvia vangeista. Välissä oli turistille tyypillisiä kuvia ja otoksia erikoisista näkymistä eri puolilta Prahaa.

Kun kuvia oli klikkailtu yli puolen välin, Tomáš näki sen, mitä oli aavistanutkin löytävänsä. Kuva, useitakin kuvia lääkäristä työssään ja vapaa-ajalla. Seinillä hakaristejä. Jokaisen kuvan tekstistä oli otettu varmuuden vuoksi erillinen kuva, josta tekstin pystyi lukemaan. Joka ikisessä kuvatekstissä luki: Pan Doktor Rybář.

Tomáš vilkaisi taas olohuoneen ikkunasta ulos. Hän näki Matejn asettelevan kulahtanutta, mummonsa sosialismin aikana kutomaa, ruskeaa villatakkiaan Miian harteille. Villatakin sinapinkeltaiset raidat näyttivät kevätvalossa normaaliakin ankeammalta.

http://leelia.vuodatus.net/blog/3114061/271-alkuunpanijat/

Tilapäinen

Muutos on ainoa pysyvä olotila!
Näin minulle selitettiin kommunismin romahtaminen.

Ei ole ihmiskunta vielä kypsä kommunismiin,
sama ääni jatkoi.

Miksi kypsyyttä vaativa ideologia ei salli epäkypsyyttä,
vaan murskaa
kaiken?

http://runoruno.vuodatus.net/blog/3141612/233-haaste/


* * *

Ehkä vaalenevat illat antavat energiaa kirjoittamiselle. Olen tehnyt ison väännön, saanut graduni läpi, ja nyt pitäisi hakea tutkintoa. Huomenna kai saan ne paperit kirjoitettua ja lähetettyä. Tuntuu jotenkin jännältä  valmistua kirjoittamisen maisteriohjelmasta. Jännältä, mutta toisaalta ei tunnu tällä hetkellä oikein miltään.

Minä tyhmä vielä kirjoitan kahta käsikirjoitusta ja tänne kyhhäykseenkin. Prahan kevät -blogiakin tietysti päivitän, jotta se pysyy aktiivisena. Huhheijaa... kyllähän tämä kaikki kirjoittaminen kivaa on, mutta joskus vain tuntuu, että on loputon suo tarvottavana, kun on monta keskeneräistä projektia päällä.

Kvarkkien runous (Miia ja Tomáš osa 26)

Tomáš vilkaisi keittiön ikkunasta ja näki Miian ja Matejn istumassa puutarhakeinussa. Ilta-aurinko vaalensi heidän kasvonsa, eikä Tomáš siten pystynyt näkemään heidän ilmeitään. Hän marssi Matejn huoneeseen ja huomasi pedin olevan sijattu, mutta asuntoon vakivarusteena kuuluva varatäkki lojui työtuolin päällä. Tomáš meni takaisin keittiön ja jäi seuraamaan keinussa istujia, pää käsiin nojaten.

Miia hymyili, kasvojen lihakset olivat jumiutuneet tekohymyyn. Ilta oli ollut hauska ja Mataj osasi totisesti laittaa ruokaa ja pitää hyvää seuraa. Vielä pikkutunneilla, varatäkkiin kääriytyneenä Miia oli ajatellut, että ottaa aamulla puheeksi Doktor Rybářin kuvat ja dokumentit ja kysyy Matejlta, mitä tämä tietää Tomášin menneisyydestä.

Aamulla kaikki näytti toisenlaiselta, vaikka aamiainen oli yhtä huolellisesti, melkein rakkaudella valmistettu, kuin illallinenkin. Matej ei kuitenkaan olisi henkilö, jolle Miia voisi uskoutua. Ja miksi olisikaan, eiväthän he edes tunteneet. Sitä paitsi, Matej hoiti melkein kaiken puhumisen, nytkin hän oli puhunut jo usean minuutin kvarkeista ja niiden arvoituksista ja  kuinka ne ovat toistensa vankeja.

Miian ainoa mielikuva kvarkeista oli jokin epämääräinen maininta yläasteen fysiikankirjassa. Kun Miian isä oli lukenut tuota kirjaa, hän oli vain puuskahtanut, ettei ole koskaan kuullutkaan tuollaisista kvarkeista eikä usko mitään tuollaista olevan olemassakaan. Miia yritti pidätellä sekä hymyä että haukotusta.

http://leelia.vuodatus.net/blog/3114059/270-kvarkkien-runous/

Jätin

Missä se tapahtuikaan?
Sinun kuvasi loin,
hahmosi,
ja jätin rannalle seisomaan.

Se oliko Saaremaalla,
tuona päivänä,
jonka jälkeen iho halkeili?
Pilvetön taivas
eikä saarella suojaa.

Vai oliko se Kanaalin rannalla?
Tuijotatko Ranskan rantaa?

Muistan vain vilkaisseeni sinuun
viimeisen kerran
vuokra-auton takapenkiltä
tietäen,
että jos näen sinut vielä,
en enää tunnista.

http://runoruno.vuodatus.net/blog/3135599/232-haaste/

Kertomattomat tarinat (Miia ja Tomáš osa 25)

Aamujuna Bratislavasta Prahaan lähti puolityhjänä. Tomáš istui tuijottaen vaalean miehen valokuvaa. Hän yritti miettiä, mitkä vuoret taustalla siintelivät, mutta maisema ei näyttänyt tutulta. Joskin mustavalkoisesta kuvasta oli hankala sanoa mitään. Hän yritti soittaa Miialle, mutta tämä ei vastannut.

Iltapäivällä Tomáš kolisteli kotiovestaan sisälle ja heitti likapyykit koneeseen. Pitkästä aikaa häntä huvitti vihellellä, vaikka asiat tuntuivat olevan enemmän tai vähemmän pielessä. Mieli oli kevyt ja halusi vahvaa kahvia.

Keittiön pöydällä lojui astioita, mikä hämmästytti Tomášia, sillä Matej ei yleensä jättänyt tiskejä. Tarkemmin katsottuaan Tomáš huomasi niiden olevan kahden ihmisen aamiaisastiat.


http://leelia.vuodatus.net/blog/3114057/26-kertomattomat-tarinat/

Poliisi

Olit vaalea
ja univormussa.
Siitä on jo vuosia,
olin vasta viisitoista.
Tiedän,
ettet muista minua.
Minä muistan sinut aina.

http://runoruno.vuodatus.net/blog/3130245/231-haaste/

Lupaus

Kun revin tämän muovimaton irti,
niin huone näyttää jo paremmalta.
Kohta saan uuutta pintaa,
sen tekeminen on helpompaa.

Vaikka kädet ovat kipeät
sormista kyynärpäihin,
ja lehden selailukin tekee kipeää,
on kaikki ympärillä kaunista
aivan pian.


http://runoruno.vuodatus.net/blog/3125071/230-haaste/