Kirsti Ellilä bloggaa näköjään August Strindbergistä. Siitäpä heräsi sellainen muisto varhaisnuoruudesta, että meillä oli kotona hyllysssä Palkkapiian poika, osat 1 ja 2. Olin suuresti vaikuttunut osasta 1, koin suurta sympatiaa Strindbergiä kohtaan, kuinka kova kohtalo hänellä olikaan ollut. Jostakin syystä en heti perään kuitenkaan tarttunut osaan 1, vaan luin välissä muuta. Ehkä myös kesä vei ulos kavereiden luo, tms. Muistan nimittäin istuneeni kaivonkannella hellehattupäässä lukemassa ko. kirjaa.
Sitten jossakin vaiheessa, syksymmällä, joku kertoi minulle, että Palkkapiian poika on Strindbergin kuvitteellinen elämäkerta. Hän ei ole koskaan mitään kurjuutta nähnytkään, vaan elänyt itse palvelusväen ympäröimänä koko ikänsä. Kirjansa kautta hän halusi puuttua työväenluokan epäkohtiin. En koskaan lukenut Palkkapiian poika, osa 2:ta.
Miksi koskettavuus hävisi, miksi tunsin oloni pahasti petetyksi? Eihän kirja väittänyt koskaan olevansa mitään muuta kuin fiktiota. Tätä kysymystä pohdin yhä. Luultavasti pohdin sitä vielä vuonna 2013.
Kaikkea hyvää ensi vuoteen teille, jotka blogiani luette!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti